”Tuo laaja valtakunta”

Tuo merkittävä päivä kirkon historiassa Venäjällä juontaa juurensa palautuksen varhaisiin aikoihin. Vuonna 1843 profeetta Joseph Smith kutsui vanhin Orson Hyden kahdentoista apostolin koorumista ja George J. Adamsin lähetystyöhön Venäjälle ”perehdyttämään tuon laajan valtakunnan asukkaat evankeliumin täyteyteen, ja [tähän] liittyvät jotkin tärkeimmistä asioista, mitkä koskevat Jumalan valtakunnan etenemistä ja rakentamista viimeisinä päivinä ja mitä ei voida selittää tässä vaiheessa”¹. Profeetan marttyyrikuolema vuonna 1844 keskeytti kuitenkin suunnitelmat kyseisen lähetystehtävän toteuttamiseksi, ja profeetan suunnitelmat evankeliumin tulevaisuudesta ”tuossa laajassa valtakunnassa” jäivät täyttymättä.²

Siitä huolimatta niiden 168 vuoden aikana, jotka kuluivat tuosta ensimmäisestä lähetystyökutsusta siihen, kun Venäjällä perustettiin ensimmäinen vaarna, erilaisia taustoja edustavat myöhempien aikojen pyhät auttoivat valmistamaan tietä evankeliumin etenemiselle Venäjällä. Vuonna 1895 ruotsalainen lähetyssaarnaaja August Höglund saapui Pietariin opettamaan Johan Lindlöfiä, joka oli ollut kirjeenvaihdossa Skandinavian lähetyskentän kanssa ja kysellyt lähetyssaarnaajia saatuaan kuulla kirkosta kotimaassaan Suomessa. Kaksi päivää sen jälkeen kun olivat tavanneet vanhin Höglundin ja jutelleet hänen kanssaan läpi yön Johan ja hänen vaimonsa Alma pyysivät saada kasteen. Kesäkuun 11. päivänä 1895 vanhin Höglund lähti heidän kanssaan Nevan rannalle. Koska he eivät kyenneet löytämään hiljaista, muista erillään olevaa paikkaa kastetta varten, he polvistuivat rukouksessa pyytämään Herran apua. Ihmeellisesti veneet ja ihmiset alkoivat lähteä paikalta. Kasteen jälkeen sisar Lindlöf sanoi: ”Tunnen itseni niin onnelliseksi! Tiedän, että Herra on antanut minulle anteeksi.”³ Näin Johan ja Alma olivat ensimmäiset käännynnäiset, jotka kastettiin Venäjällä.

Useita vuosia myöhemmin Lindlöfien kääntymyksen ja Venäjän hallituksen suunnittelemien yhteiskunnallisten uudistusten kannustamana vanhin Francis M. Lyman (1840–1916) kahdentoista apostolin koorumista pani alulle suunnitelmat lähetyssaarnaajien lähettämiseksi Venäjän keisarikuntaan. Palvellessaan Euroopan lähetyskentän johtajana vanhin Lyman matkusti vuonna 1903 Venäjälle ja pyhitti maan evankeliumin saarnaamiselle. Hän piti rukouksen Pietarissa 6. elokuuta ja Moskovassa 9. elokuuta pyytäen, että Herra siunaisi maan hallitsijoita ja keisarikunnan monia kansoja, ”joiden suonissa virtaa runsaasti Israelin verta”⁴. Hän rukoili myös, että ”vilpittömien ja rehellisten sydän kääntyisi etsimään totuutta, ja pyysi Herraa lähettämään palvelijansa, jotka ovat täynnä viisautta ja uskoa, julistamaan evankeliumia venäläisille heidän omalla kielellään”⁵.

Vanhin Lyman lähetti lähetyssaarnaaja Mihail Markovin Riikaan Latviaan, joka kuului silloin Venäjän keisarikuntaan, ja kirjoitti kirkon keskustoimistoon ilmaisten toiveensa, että Venäjälle kutsuttaisiin pian lähetyssaarnaajia. Kirkon johtajat Salt Lake Cityssä olivat kuitenkin sitä mieltä, että tarvittiin lisää huolellista harkintaa ennen lähetyssaarnaajien lähettämistä Venäjälle, missä oli lainvastaista saarnata mitään, mikä oli vastoin Venäjän ortodoksisuutta. Veli Markov joutui lähtemään pian Riiasta paikallisten viranomaisten määräyksellä.⁶ Ennen pitkää yhteiskunnalliset ja poliittiset jännitteet, joita pahensi ensimmäisen maailmansodan tuoma paine, johtivat Venäjällä sarjaan vallankumouksia ja sisällissotaan hukuttaen maan väkivaltaan. Neuvostoliiton syntyminen ja sitten kylmä sota tekivät mahdottomaksi kaikki yritykset lähettää lähetyssaarnaajia Venäjälle.

Mutta jopa neuvostovallan aikana myöhempien aikojen pyhät jatkoivat valmisteluja palautetun evankeliumin viemiseksi Venäjälle. Yksi sellainen henkilö oli Andre Anastasion, Odessasta Ukrainasta muuttanut siirtolainen, joka alkoi kääntää Mormonin kirjaa venäjäksi sen jälkeen kun oli mennyt kasteelle vuonna 1918. Käytyään Moskovassa vuonna 1970 Andre kirjoitti: ”Kahteen kertaan seisoin yöllä Punaisella torilla ja anoin Herraa avaamaan tien evankeliumin viemiseksi venäläisille, joita näin liikkuvan joukoittain kaikkialla huonosti pukeutuneina, murheellisina, päät painuksissa.”⁷ Ensimmäinen venäjänkielinen Mormonin kirja, joka perustui suurelta osin Andren työlle, julkaistiin vuonna 1981. Aikanaan monet venäläiset ottivat vastaan Mormonin kirjan sanoman, ja heistä tuli pioneereja omassa maassaan. Näin he omalta osaltaan täyttivät muiden heidän puolestaan esittämät toiveet ja rukoukset.

Vuonna 1989 Juri ja Ljudmila Terebenin Pietarista (silloinen Leningrad) ja heidän tyttärensä Anna kävivät ystävien luona Budapestissa Unkarissa. Eräs myöhempien aikojen pyhiin kuuluva ystävä kutsui heidät kirkkoon, jossa he tunsivat Hengen ja päättivät tavata lähetyssaarnaajat. Ennen pitkää he menivät kasteelle. Vaikka Terebeninit olivat aluksi ainoat kirkon jäsenet Pietarissa, heitä ei jätetty yksin pitkäksi aikaa. Suomalaiset kirkon jäsenet kertoivat jo evankeliumista venäläisille, kuten Anton Skripkolle, josta tuli ensimmäinen Venäjällä kastettu venäläinen.

Tuohon aikaan Venäjä koki poliittisia muutoksia, ja Moskovassa asuvat ja työskentelevät amerikkalaiset alkoivat olla tekemisissä venäläisten ystäviensä ja tuttaviensa kanssa. Dohn Thornton tapasi Galina Gontšarovan vuonna 1989, ja keskusteluissaan he alkoivat puhua uskonnosta. Veli Thornton muisteli myöhemmin: ”Kun annoin [Galinalle] Mormonin kirjan ja Joseph Smithistä kertovan lehtisen, tapahtui mitä uskomattomin asia. Oli [kuin] kaikki huoneessa ollut valo olisi tuolla hetkellä keskittynyt kirjaan. Henki valtasi meidät, ja [hän] alkoi itkeä.”⁸ Galina sanoi veli Thorntonille tuntevansa, että kirja oli Jumalalta. Hän alkoi käydä kirkossa, ja hänet kastettiin kesäkuussa 1990, jolloin hänestä tuli ensimmäinen Moskovassa kastettu käännynnäinen.

Uusi luku avautui kirkon historiassa Venäjällä, kun venäläisiä Pietarissa, Viipurissa, Moskovassa ja muissa kaupungeissa liittyi kirkkoon. Huhtikuun 26. päivänä 1990 vanhin Russell M. Nelson kahdentoista koorumista piti Pietarissa rukouksen Venäjän pyhittämiseksi uudelleen evankeliumin saarnaamiselle vahvistaen sen, mitä vanhin Lyman oli tehnyt lähes vuosisata aiemmin, ja pyytäen Herraa ulottamaan evankeliumin siunaukset kansalle.

Myös keväällä 1990 Tamara Jefimova Pietarista toi lähetyssaarnaajat kotiinsa tavattuaan heidät erään ystävän luona. Hänen isänsä Vjatšeslav Jefimov epäili alkuun, voisivatko nuo nuoret miehet opettaa hänelle mitään uutta Jumalasta. Heidän sanomansa evankeliumista teki kuitenkin häneen vaikutuksen. Hän kirjoitti: ”[Se] antoi minulle mahdollisuuden saada vastauksia omiin kysymyksiini, ja mikä tärkeintä, ymmärtää, että Jumala rakastaa meitä jokaista – me olemme Hänen lapsiaan, ja Hän on antanut meille Vapahtajan, Poikansa Jeesuksen Kristuksen, ja jokainen meistä nousee kuolleista.”⁹ Kesäkuussa Vjatšeslav, Galina (hänen vaimonsa) ja Tamara kastettiin. Vuosina 1995–1998 veli Jefimov palveli Venäjän ensimmäisenä venäläisenä lähetysjohtajana.

Lähetyssaarnaajien tultua Venäjälle vuoden 1990 alkupuolella kirkko kasvoi vakaasti, ja vanhin Lymanin vuonna 1903 pitämien pyhitysrukousten täyttymyksenä heillä oli johtajia, joilla oli viisautta ja uskoa. Uskolliset venäläiset ottivat vastaan vastuullisen tehtävän palvella ystäviään ja naapureitaan. Kun piirejä perustettiin moniin kaupunkeihin, Fidrus Hasbiulinin kaltaiset johtohenkilöt ohjasivat, innoittivat ja tukivat pyhiä. Veli Hasbiulin, joka liittyi kirkkoon vuonna 1994, palveli ensimmäisenä seurakunnanjohtajana Donin Rostovissa vuosina 1995–1997, ja sitten hänet kutsuttiin Rostovin piirin johtajaksi. Piirinjohtajana hän tähdensi perheiden vahvistamista ja kiinnitti erityistä huomiota nuorten palvelemiseen auttaen heitä valmistautumaan lähetystyöpalveluun ja lopulta solmimaan avioliiton temppelissä.¹⁰

Venäläiset myöhempien aikojen pyhät eivät antaneet sen, ettei heillä ole temppeliä omassa maassaan, estää heitä osallistumasta toimituksiin Herran huoneessa. Yli 15 vuoden ajan lähimmät temppelit olivat Tukholmassa Ruotsissa ja Freibergissa Saksassa.Venäjän itäosissa asuvat jäsenet käyvät edelleen Soulin temppelissä Koreassa. Viisumeita, pitkiä matkoja ja matkakustannuksia koskevien vaikeuksien vuoksi temppelissä käytiin harvoin.

Joulukuussa 1991 Andrei ja Marina Semjonovin perhe Viipurista oli ensimmäinen venäläinen perhe, joka sinetöitiin temppelissä. Veli Semjonov sanoi: ”Erityinen ilo tuli osaksemme sen jälkeen kun meidät oli sinetöity iankaikkisuudeksi Tukholman temppelissä.”¹¹ Usean vuoden ajan hän oli mukana jokaisessa Venäjältä tulleessa ryhmässä, joka kävi temppelissä Ruotsissa.

Myöhemmin lähetyskentän johtohenkilöt alkoivat järjestää matkoja varten ryhmiä. Ensimmäinen sellainen ryhmä Moskovasta matkusti Tukholmaan syyskuussa 1993. Näistä käynneistä temppelissä tuli hartaudenharjoituksen kohokohtia kaikkialla maassa oleville venäläisille jäsenille.

Veršininin perhe Nižni Novgorodista kävi ensimmäisen kerran Tukholman temppelissä vuonna 2000. Matkustettuaan Pietariin Sergei, Vera ja heidän tyttärensä Irina liittyivät eri kaupungeista tulleiden venäläisten myöhempien aikojen pyhien muodostamaan ryhmään ja matkustivat bussilla ja laivalla päästäkseen temppeliin. Temppelissä Irina osallistui kasteisiin kuolleiden puolesta ja hänet sinetöitiin vanhempiinsa. ”Matka antoi meille todistuksen ja monia siunauksia”, hän muistelee. ”Ne olivat pieniä todistuksia, jotka kukin henkilö sai henkilökohtaisesti. Mutta kokonaisuutena ne auttoivat meitä ja vauhdittivat edelleen hengellistä kasvua.”¹²

Viimein vuonna 2006, kun presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008) vihki Helsingin temppelin, temppeli tuli lähemmäksi Venäjää. Sitten vuonna 2010 myöhempien aikojen pyhät kautta Venäjän riemuitsivat, kun presidentti Thomas S. Monson vihki Kiovan temppelin Ukrainassa, ensimmäisen temppelin entisen Neuvostoliiton alueella. Näin temppelin siunaukset ovat paremmin uskollisten venäläisten myöhempien aikojen pyhien ulottuvilla.

Temppelin vihkiminen Ukrainassa vahvisti venäläisten jäsenten toiveita kirkon tulevaisuudesta maassaan. Vihkimisen jälkeen Vladimir Kabanovi Moskovasta sanoi, että ”kirkko jatkaa kasvamista – kuvittelen mielessäni Siionin vaarnoja täällä [Venäjällä]”¹³. Vuottakaan ei kulunut, kun tuosta visiosta tuli totta vanhin Russell M. Nelsonin kahdentoista apostolin koorumista järjestäessä Moskovan vaarnan. Seuraavana vuonna, syyskuussa 2012, vanhin Nelson järjesti toisen vaarnan, nyt Pietariin.

Vaikka nämä tapahtumat edustavat venäläisten myöhempien aikojen pyhien kahdenkymmenen vuoden uraauurtavan palvelemisen ja edistymisen huippuhetkiä, tämä on vasta uuden luvun alku kirkon historiassa heidän maassaan. Käytyään tapaamassa kesäkuussa 2012 pyhiä Euroopan itäisellä vyöhykkeellä (johon Venäjä kuuluu) vanhin D. Todd Christofferson kahdentoista apostolin koorumista todisti, että Herra johtaa työtään siellä: ”Hänen Henkensä lepää tämän alueen yllä. Me näemme asioita, joita emme koskaan olisi odottaneet.”¹⁴ Kun venäläiset myöhempien aikojen pyhien pioneerit jatkavat palvelemistaan, elävät omistautuneesti Jeesuksen Kristuksen evankeliumin mukaan ja keskittyvät temppeliin, heidän maassaan perustetaan lisää vaarnoja ja kirkko jatkaa kasvuaan. Ehkäpä näemme parhaillaan täyttymyksen sille, mitä profeetta Joseph Smith visioi myöhempien aikojen Jumalan valtakunnasta tässä laajassa maassa.