Vanha perhealbumi –sukutarinoiden voima
Kirjoittaja asuu New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa.
Esivanhempieni perintö elää kauttani ja vaikuttaa jatkuvasti hyvää aikaansaavalla tavalla elämääni.
Yhtenä kesäaamuna ennen toista maailmansotaa isoisoisäni heräsi kuten aina – ennen auringonnousua. Hän meni ulos talostaan kukkulalle, josta oli näkymä vihreään laaksoon ja hänen kotikyläänsä Romaniassa, ja istui varhaisaamun kasteisessa ruohikossa uppoutuneena ajatuksiinsa – samoihin ajatuksiin, jotka olivat olleet hänen mielessään jo jonkin aikaa. Hän oli sivistynyt mies, jolla oli suuri sydän ja tiedonhaluinen mieli, joten kaikki kylässä rakastivat ja arvostivat häntä.
Auringon noustua hän palasi kotiin ja tunnusti vaimolleen, että hän olisi utelias näkemään, millaiset hänen hautajaisensa olisivat, ja hän halusi järjestää harjoitushautajaiset. Hän päätti päivän, osti arkun, palkkasi papin ja ammattisurijat ja hankki kaiken muun, mitä kreikkalaiskatolinen perinne vaati. Sitten koitti harjoitushautajaisten päivä. Pöydät pystytettiin keskelle kylää muistoateriaa varten, koko perhe pukeutui mustiin, pappi tuli, isoisoisäni asettui makuulle arkkuun, asetteli tyynyn niin, että näkisi mukavasti kaiken, ja hautajaiset alkoivat. Kun seremonia päättyi, koko kylä kutsuttiin pitoihin, ja isoisoisäni toteutti unelmansa tanssia omissa hautajaisissaan. Hän eli vielä 20 vuotta ja tarkisti usein, vieläkö hän mahtuisi arkkuunsa.
Ei pelkkiä nimiä ja päivämääriä
En ole koskaan tavannut isoisoisääni, mutta kertomus hänestä on aina ollut suosikkini niistä, joita isovanhempani ovat minulle tarinoineet. Joka päivä isovanhemmillani oli tapana kertoa sisaruksilleni ja minulle tarinoita esivanhemmistamme: mistä he olivat kotoisin, millaisia he olivat, millaisia olivat heidän arvonsa, unelmansa ja toiveensa. Jokaisen sunnuntaiaterian jälkeen isovanhempani ottivat esiin perhealbumin, ja jokaisen uuden sivun myötä kertomukset heräsivät eloon ja sydämet liittyivät yhteen rakkauden kudelmassa, joka ulottuu kuuteen sukupolveen. Ne eivät olleet pelkkiä vanhoja valokuvia, joiden taakse oli raapustettu nimiä ja päivämääriä. Jokainen valokuvien henkilö oli isä tai äiti, poika tai tytär, veli tai sisko, ja näin heidän perintönsä sekä muut perheen perinteet siirtyivät minulle.
Lujuutta koetuksen aikoina
Kun tulin 19 vuoden ikään, vanhempani ja suurin osa lähiomaisistani olivat kuolleet, ja monet perimäni tavarat olivat kadonneet tai ne oli varastettu. Ja silti on yksi asia, jota aika, luonnonkatastrofit tai edes kuolema eivät voi koskaan tuhota: menneisyydestä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen ulottuva silta, jota jokainen perheeni jäsen on rakentanut. Heidän uutteruutensa ansiosta se lanka, joka sitoo perheeni jäsenten sydämet yhteen, on antanut minulle lujuutta selvitä vaikeista olosuhteista.
Kun vanhempani ja isovanhempani kuolivat, tunsin niin syvää surua, että mietin, olisiko minulla riittävästi voimaa jatkaa eteenpäin. Minua siunattiin niin, että tunsin heidän vaikutuksensa verhon tuolta puolen, ja se auttoi minua saamaan lujan todistuksen pelastussuunnitelmasta, elämästä kuoleman jälkeen ja sitten myöhemmin temppelitoimituksista, jotka ovat aivan välttämättömiä omalle pelastuksellemme. En koskaan tavannut isoisovanhempiani enkä suurinta osaa tädeistäni, sedistäni ja enoistani, mutta joka kerta kun otan esiin vanhan perhealbumin, jossa on heidän valokuviaan, näen itseni heidän silmissään. Minä olen se, kuka olen, kaikkien niiden ansiosta, jotka ovat eläneet ennen minua. Heidän kokemuksensa ja viisautensa ovat osaltaan muovanneet luonnettani ja ohjanneet minua elämässäni.
Yksi suurimmista lahjoista, mitä olen saanut perheeltäni varhaislapsuudesta lähtien, on tieto perheeni historiasta ja vakaumus, että olen lenkki menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Tiedän myös, että olen tullut maan päälle elämään oman tarinani – tutkimaan sitä, kokemaan sen ja pitämään sitä arvossa. Tämä tieto sukuhistoriastani tukee minua kaikissa elämän koettelemuksissa.
Ajattelen usein perhettäni verhon toisella puolen ja uhrauksia, joita he ovat tehneet hyväkseni, jotta saisin paremman elämän. Ajattelen temppelitoimituksia, joiden ansiosta me voimme olla jälleen jonakin päivänä yhdessä perheenä. Ja ajattelen Vapahtajani sovitusta, sillä Hän on tehnyt kaiken tämän mahdolliseksi. Hän maksoi hinnan, jotta me saisimme elää. Sen vuoksi me rakastamme Häntä ja palvelemme Häntä kiitollisina tänään ja ikuisesti.