Lähetystyöni sukuni keskuudessa
Kirjoittaja asuu Chihuahuassa Meksikossa.
Mielessäni pysyi lähetysjohtajani kysymys: Miksi Herra oli sallinut minun jäädä suorittamaan lähetystyöni loppuun?
Kun avasin lähetystyökutsuni, yllätyin nähdessäni, että minut oli kutsuttu Veracruzin lähetyskentälle Meksikoon. Perheeni oli asunut syntyessäni Veracruzissa, ja suurin osa sukulaisistani asuu siellä. Me olimme ainoita kirkon jäseniä suvussamme, joten olin innoissani ajatuksesta, että saisin tilaisuuden kertoa evankeliumista sukulaisilleni.
Mutta kun olin siellä, en koskaan palvellut alueella, joka olisi ollut lähellä sukulaisiani. Annoin heidän osoitteensa tovereilleni, jotta he voisivat käydä sukulaisteni luona.
Kun olin palvellut vuoden ja kolme kuukautta, polveni alkoi aiheuttaa ongelmia. Polveni oli hyvin kipeä, ja toisinaan kipu oli sietämätöntä. Kun menin lääkäriin, hänen diagnoosinsa oli, että leikkaus oli ainoa ratkaisu. Se merkitsi sitä, että palaisin kotiin etuajassa. En voinut uskoa, että niin oli tapahtumassa, sillä lähetystyöstäni oli jäljellä enää kolme kuukautta.
Päätin kääntyä Herran puoleen pyytääkseni lohtua ja – jos mahdollista – ihmettä. Vastauksena rukoukseeni tunsin sydämessäni syvää huojennusta. Lähetysjohtajani vaimo kannusti minua vilpittömällä äidillisellä rakkaudella palaamaan kotiin toipumaan, ja minä kirjoitin perheelleni ilmoittaakseni heille, että tulisin kotiin kahden viikon kuluttua.
Sen jälkeen minulla oli puhuttelu lähetysjohtajani kanssa. Hän kertoi minulle, että äitini oli ottanut häneen yhteyttä ja esittänyt hänelle vaihtoehdon: äitini voisi tulla Veracruziin hoitamaan minua toipumiseni ajaksi erään tätini ja tämän miehen kotiin, koska minun pitäisi lopettaa lähetystyötoimet joksikin aikaa. Lähetysjohtajani sanoi minulle, että se olisi mahdollinen vaihtoehto mutta että hänen pitäisi pyytää siihen lupa.
Kun sain myöhemmin tietää, että lupa oli myönnetty, tunsin sydämeni hypähtävän innosta – voisin jäädä ja suorittaa lähetystyöni loppuun! Pidin kiitosrukouksen.
Leikkauspäivänä lähetysjohtajani sanoi minulle: ”Sisar Gómez, sinun pitää ottaa selville, miksi Herra salli sinun jäädä Veracruziin.” Siitä hetkestä lähtien ryhdyin selvittämään tuota syytä.
Sinä samana päivänä äitini, joka oli saapunut Veracruziin, sanoi minulle: ”Mamá Lita (isänpuoleinen isoäitini) on tulossa sairaalaan katsomaan sinua. Se olisi hyvä tilaisuus kysyä häneltä esivanhemmistasi.”
”Miten hieno ajatus!” ajattelin. Maltoin tuskin odottaa, että kysyisin sukulaisiltani esivanhemmistani. Mamá Lita kysyi minulta, mitä tarkoittaa se, että on lähetyssaarnaaja. Opetin hänelle palautusta koskevia asioita ja sitten kerroin hänelle pelastussuunnitelmasta, koska isoisäni – hänen aviomiehensä – oli kuollut muutama vuosi aiemmin. Sitten tuli kysymys, jonka olin toivonut hänen esittävän: ”Pystynkö näkemään rakkaani jälleen?”
Hänen kysymyksensä täytti minut ilolla, ja vastasin: ”Tietenkin pystyt!” Hänen silmänsä kyyneltyivät. Oli ihanaa kertoa hänelle tuosta iankaikkisesta totuudesta. Seurasi lisää kysymyksiä, jotka kaikki keskittyivät pelastussuunnitelmaan. Minä vuorostani esitin hänelle kysymyksiä suvustani, jotta voisin täyttää sukupuutani. Tunsin, kuinka Henki auttoi häntä saamaan ymmärrystä pelastussuunnitelmasta.
Myöhemmin, kun keskustelin muiden sukulaisteni kanssa, puhuin äidinpuoleisen isoäitini kanssa, joka auttoi minua löytämään lisää suvun nimiä. Pystyin myös kertomaan evankeliumista kaikille, jotka kävivät luonani.
Tajusin, miksi Jumala oli sallinut minun ensin tulla Veracruziin lähetystyöhön ja sitten jäädä sinne leikkaukseni jälkeen. Palasin lähetystyöhöni rakastaen syvästi sukututkimustyötä. Äitini hellän hoivan ansiosta kykenin suorittamaan lähetystyöni loppuun.
Isänpuoleinen isoäitini kuoli vuotta myöhemmin, mikä teki minut hyvin surulliseksi. Toisaalta tunsin kiitollisuutta ja intoa siitä, että voisin tehdä hänen temppelityönsä vuoden kuluttua. Kun minut kastettiin hänen puolestaan, en pystynyt pidättelemään ilon kyyneliäni. Hän voisi viimeinkin olla rakkaansa kanssa, johon hänet oli vihitty yli 60 vuotta aiemmin.
Minulla ei ole epäilystäkään siitä, että Herra tuntee sydämemme. Hän salli minun jäädä Veracruziin opettamaan sukulaisiani ja julistamaan ilosanomaa, jonka Lunastajamme Jeesus Kristus on tuonut. Tiedän, että jonakin päivänä voin nähdä jälleen isovanhempani. Meidän vastuumme on tehdä esivanhempiemme puolesta työ, jotta jonakin päivänä Jumala sanoo meille: ”Tule minun luokseni, sinä siunattu, sinulle on sija valmistettuna minun Isäni huoneissa” (En. 27).