Halvaantunut mutta ei pessimistinen

Toipuessani perhe ja ystävät kyselivät, miten minulla menee. Näin, että tilanteeni suretti heitä kaikkia, joten lohdutin heitä sanomalla, että voin ihan hyvin. Muiden lohduttaminen auttoi minua, mutta tiesin, etten enää kävelisi ja että minun oli opittava elämään halvaantuneena.

Tuossa vaiheessa olin alkanut käydä seminaarissa ja tulossa jälleen aktiiviseksi kirkossa. Seminaari oli pilari, joka tuki minua paluussani ja siinä, etten suuttunut taivaalliselle Isälle sen vuoksi, mitä minulle oli tapahtunut.

Seminaarissa opettajamme opetti meille, että kun pahoja asioita tapahtuu, meidän ei pitäisi kysyä: ”Miksi tämä tapahtui minulle?” Hän sanoi, että kysymys, joka meidän pitäisi esittää, on: ”Mitä minä voin oppia tästä?”

Oli vaikeaa jatkaa eteenpäin ja pysyä aina myönteisenä, mutta seminaarinopettajani kysymys antoi minulla paljon voimaa. Kun menetin toivon ja kun epäilykset täyttivät mieleni, palasin aina tuohon kysymykseen: ”Mitä minä voin oppia?” Se auttoi minua nousemaan joka päivä sängystä, ja se kantoi minua, kun halusin luovuttaa.

Mitä minua ampuneeseen mieheen tulee, taivaallinen Isä siunasi minua niin, etten tuntenut kaunaa häntä kohtaan. Hän joutui viimein oikeuteen, ja hänet tuomittiin vankilaan. Siellä ollessaan hän kirjoitti minulle kirjeen pyytäen minulta anteeksi ja kertoen minulle, että hän oli muuttanut tapansa. Kerroin hänelle, etten tuntenut lainkaan katkeruutta häntä kohtaan ja että olin iloinen siitä, että hän oli muuttunut.

Muutaman vuoden ajan sen jälkeen, kun minua oli ammuttu, minun ei tehnyt mieli tehdä paljon mitään. Kaipasin urheilua, enkä tiennyt silloin, että monia lajeja on mukautettu vammaisille. Kun sain kuulla siitä, intoni urheiluun palasi. Jos urheilulaji oli minulle uusi, yritin oppia sen. Ja suhtauduin siihen yhtä suurella intohimolla kuin olin suhtautunut jalkapalloon ennen halvaantumistani.

Pian löysin lajin, jota rakastin yhtä paljon kuin jalkapalloa – pyörätuolikoripallon. Viimein, paljon pelaamisen ja harjoittelun jälkeen, minut valittiin edustamaan Argentiinaa kansainvälisissä kilpailuissa. Rakastan huipputason kilpailuja kansainvälisten kilpajoukkueiden välillä.

Pelasin Argentiinan naisten pyörätuolikoripallojoukkueessa Etelä-Amerikan parakisoissa Chilessä vuonna 2014, ja voitimme kultaa. Sitten kisasimme Etelä-Amerikan mestaruuskisoissa Kolumbiassa, missä voitimme hopeaa vuonna 2015. Kilpailin myös Parapan-Amerikan kisoissa Kanadassa vuonna 2015, mistä pääsimme vuoden 2016 paralympialaisiin Rio de Janeiroon Brasiliaan. Myöhemmin, kun selviydyimme MM-kisoihin, pelasimme Hampurissa Saksassa vuonna 2018. Ja elokuussa 2019 pelasimme Parapan-Amerikan kisoissa Limassa Perussa.

Kuva

Julieta playing basketball

Toisinaan lannistun yhä, ja jokaisessa päivässä on haasteensa, jotka minun on voitettava. Mutta kiitän taivaallista Isääni ihanasta perheestä ja ystävistä, jotka Hän on antanut minulle. Hän on tuonut elämääni monia tärkeitä ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua kohtaamaan tämän vaikean koettelemuksen. Perheen tuki on ratkaisevan tärkeää haasteiden voittamisessa – ei pelkästään fyysisten haasteidemme vaan myös henkisten, emotionaalisten ja hengellisten.

Koska elämässäni on evankeliumi, minä arvostan monia siunauksia, joita Isäni on antanut minulle ja antaa jatkossakin. Tiedän, että Hän rakastaa minua. Ilman uskoa Häneen ja Jeesukseen Kristukseen en olisi pystynyt kestämään tätä haastetta.

Niin, minun on matkattava elämän halki pyörätuolissa, mutta pyörätuolissakin olen kuitenkin saavuttanut monia lapsuuteni haaveista. Sanon ihmisille: ”Uskokaa Isäämme. Hän on kanssamme. Hänen avullaan me pystymme voittamaan haasteemme. Älkää menettäkö uskoanne. Pysykää lujasti evankeliumissa. Asettakaa tavoitteita ja sitten saavuttakaa ne. Taivaallinen Isämme auttaa teitä.”

Sen lisäksi, että uskoni on tukenut minua haasteissani ja tavoitteissani, se auttaa minua myös elämään Jeesuksen Kristuksen evankeliumin periaatteiden mukaan. Osallistuminen turnauksiin voi tuoda kiusauksia, mutta evankeliumin periaatteiden ja tasovaatimusteni pitäminen mielessä auttaa minua tekemään hyviä valintoja.

Yritän auttaa muita esimerkilläni. En nauti alkoholia. En tupakoi. En tee muitakaan asioita, joita jotkut urheilijat tekevät. Todistukseni lausuminen tai pyhistä kirjoituksista kertominen voi olla vaikeaa, mutta yritän opettaa muita sillä, mitä teen ja mitä en tee.

Toisinaan me suutumme taivaalliselle Isälle niiden vaikeiden asioiden vuoksi, joita meille tai rakkaillemme tapahtuu, mutta vaikka meillä ei aina olekaan kaikkia vastauksia koettelemuksiimme, niin Hänellä on.

Taivaallinen Isä ei anna meille haasteita, joita emme pysty voittamaan. Kuten seminaarinopettajani sanoi, toisinaan pahoja asioita tapahtuu syystä. Ja toisinaan nuo vaikeat asiat voivat päätyä siunauksiksi meille ja muille. Jos pidämme kiinni uskostamme koettelemustemme keskellä, niin esimerkkimme uskosta voi vahvistaa muita, jotka tarvitsevat apua koettelemustensa kohtaamisessa ja eteenpäin kulkemisessa.