Seurakuntakeskukset – kunnioituksen ja jumalanpalveluksen paikkoja

Eräs omistautunut työtoveri kertoi minulle kerran kokemuksestaan ollessaan hoitamassa tehtävää viedä pois tuolit ja siistiä vaarnakeskus vaarnakonferenssin jälkeen. Hoidettuaan näitä velvollisuuksia puolisen tuntia hän tajusi olevansa viimeinen, joka oli vielä rakennuksessa. Sen sijaan että olisi tuntenut yksinäisyyttä ja kiirettä lähteä pois, hän panikin merkille sen saman suloisen rauhan tunteen, jota hän oli tuntenut konferenssin aikana, pysyvän luonaan ja jopa lisääntyvän.

Kun hän oli saanut tehtävän hoidettua ja lähti vaarnakeskuksesta, hän kohtasi erään toisen jäsenen, joka näytti tarkkailleen häntä tiiviisti. Tajuttuaan, mitä ystäväni oli ollut tekemässä, tämä jäsen tarttui häntä kädestä ja sanoi: ”Veli, Herra näkee nämä pienet asiat, joita teet Hänen vuokseen, ja Hän katsoo alas, näkee ne ja hymyilee.”

Vuosia myöhemmin piispana palvellessaan tämä sama ystävä oli jälleen kerran yksin seurakuntansa kokouspaikassa. Sammutettuaan valot kappelista hän jäi vielä hetkeksi paikoilleen kuun loistaessa ikkunoista puhujakoroketta kohti.

Tuttu rauhan tunne täytti hänet jälleen, ja hän istuutui lähelle kappelin etuosaa ja muisteli lukemattomia pyhiä hetkiä, joita hän oli kokenut tuossa paikassa – niitä monia kertoja, kun hän oli nähnyt pappien murtavan leipää sakramenttipöydän ääressä, tilanteita, jolloin hän oli tuntenut Pyhän Hengen kumppaninaan pitäessään puhetta seurakuntakonferenssissa, johtamiaan kastetilaisuuksia, kuulemiaan kauniita kuoroesityksiä ja seurakuntalaisten monen monia todistuksia, jotka olivat koskettaneet häntä niin syvästi. Istuessaan yksin pimeässä kappelisalissa hän tunsi pakahtuvansa noiden kokemusten yhteisvaikutuksesta omaan elämäänsä ja seurakuntalaistensa elämään, ja hän painoi päänsä valtavaa kiitollisuutta tuntien.

Ystävälleni oli viisaasti ja oikein opetettu, että pyhimpiä paikkoja maan päällä ovat temppeli ja koti, mutta kahden edellä kerrotun kokemuksen myötä hän oppi ymmärtämään myös seurakuntakeskustemme pyhän luonteen. Koska nämä rakennukset on vihitty käyttöön pappeuden valtuudella, niistä tulee paikkoja, joissa Herra vuodattaa ilmoituksia kansalleen ja joissa tapahtuvissa toimituksissa ”ilmenee jumalisuuden voima” (OL 84:20).

Seurakuntakeskus yhdistyy kodin kanssa tuoden sitä luvattua iloa, jota uskolliset pyhät voivat kokea lepopäivänä. Siitä tulee paikka, jossa jäsenten yhteinen jumalanpalvelus saa heidän sydämensä liittymään yhteen ”ykseydessä ja rakkaudessa toisiaan” (Moosia 18:21) ja Vapahtajaa kohtaan. Jotta voimme osoittaa asianmukaista kiitollisuutta ja arvostusta hengellisten siunausten vuodatuksesta, jota saamme kokea seurakuntakeskuksissamme, meidän pitää astua näihin jumalanpalveluspaikkoihin syvää ja vilpitöntä kunnioitusta tuntien.

Kuva

taking the sacrament

Kirkossamme vallitsevassa kulttuurissa sana kunnioitus on alkanut nykyisin merkitä samaa kuin sana hiljainen. Vaikka vienon äänen käyttäminen tietysti sopiikin kappelisaleihimme, tämä rajoittunut näkemys kunnioituksesta ei tavoita sanan täyttä merkitystä. Englannin kielen kunnioitusta tarkoittava sana ’reverence’ juontaa juurensa latinankielisestä verbistä revereri, joka tarkoittaa ”arvostaa ja ihailla syvästi”.¹ Voisimmeko mitenkään löytää ilmausta, joka kaunopuheisemmin kuvailisi sielumme tunteita, kun me todella mietiskelemme sitä, mitä Vapahtaja on tehnyt meidän jokaisen puolesta?

Mieleeni muistuvat kappelisaleissamme laulamamme kauniin kirkon laulun sanat: ”Oi ihme, Hän synnistä tahtoo mun puhdistaa.”² Tuo syvällinen kiitollisuuden, ylistyksen ja ihmetyksen tunne on kunnioituksen ydin, ja se saa meidät välttämään minkä tahansa tyyppistä kieltä ja käytöstä, jotka saattaisivat vähentää noita tunteita itsessämme ja muissa.

Kuva

woman at pulpit

Valokuva naisesta puhujakorokkeella Tiffany Myloan Tong

Nykyajan ilmoituksen perusteella tiedämme, että keskeinen osa lepopäivän pyhittämistämme on ”mennä rukoushuoneeseen antaamaan uhriksi” sakramenttimme Herran pyhänä päivänä (OL 59:9). Niitä ”rukoushuoneita”, joihin kokoonnumme lepopäivänä, ovat pyhät seurakuntakeskuksemme.

Presidentti Russell M. Nelson on auttanut meitä ymmärtämään paremmin läheisen yhteyden Vapahtajaa kohtaan osoittamamme kunnioituksen ja lepopäivää kohtaan tuntemiemme tunteiden välillä. Kun presidentti Nelson kertoi omasta kokemuksestaan, kuinka hän oppi pitämään lepopäivän kunniassa, hän sanoi: ”Opin pyhistä kirjoituksista, että oma käytökseni ja oma asenteeni lepopäivänä oli merkkinä minun ja taivaallisen Isäni välillä.”³

Aivan kuten käytöksemme ja asennoitumisemme lepopäivään ovat merkkinä omistautumisestamme Herralle, niin käytöksemme, asenteemme ja jopa pukeutumistapamme ollessamme Hänen rukoushuoneessaan voivat samoin osoittaa tuntemamme kunnioituksen määrää Vapahtajaa kohtaan.

Kuva

people sitting in sacrament meeting

Vanhin Jeffrey R. Holland kahdentoista apostolin koorumista on lisännyt ymmärrystämme tästä käsityksestä julistaen:

”Sen lisäksi, että järjestämme aikaa opiskellaksemme evankeliumia enemmän kotikeskeisesti, niin [mukautettu] sunnuntaipalveluksemme – – painottaa – – Herran ehtoollisen sakramenttia viikoittaisen jumalanpalveluskokemuksemme pyhänä, tunnustettuna keskipisteenä. Meidän tulee muistaa mahdollisimman henkilökohtaisella tavalla, että Kristus kuoli sydän särkyneenä otettuaan aivan yksin harteilleen koko ihmissuvun synnit ja murheet.

Koska me olemme lisänneet sitä kuolemaan johtanutta taakkaa, tällainen hetki vaatii meitä osoittamaan kunnioitusta.”⁴

On tärkeää muistaa, että tälle Vapahtajaa kohtaan osoitettavalle erityiselle kunnioituksen hetkelle määrätty paikka on seurakuntakeskuksen kappelisali. Sen kunnioituksen lisäksi, jota tunnemme sakramentin viikoittaisen toimituksen aikana, kunnioituksemme ja arvonannon tunteemme voimistuvat, kun mietimme muita seurakuntakeskuksessa suoritettavia pappeuden toimituksia ja siunauksia, kuten nimen ja siunauksen antaminen lapsille, kasteet ja konfirmoinnit, pappeuteen asettamiset ja kirkon tehtäviin erottamiset. Jokainen näistä toimituksista ja siunauksista voi tuoda Pyhän Hengen vuodatusta, jos niihin osallistuvat ja niissä läsnä olevat tulevat seurakuntakeskukseen kunnioittavasti asennoituen.

Kuva

missionaries in chapel

Valokuva James Iliff Jeffery

Lepopäivä tarjoaa meille tilaisuuden palvella Herraa opiskelutuokioissamme kotona ja seurakuntana sakramentti- ja muissa kokouksissa. Kirkon varhaisimmista ajoista alkaen pyhät ovat nauttineet siitä, että he saavat tulla yhteen tapaamaan toisiaan ja luomaan veljeyden ja sisaruuden siteitä. Seurakuntakeskuksiimme on jopa suunniteltu tiloja tällaista toimintaa varten viikon aikana. Emme kuitenkaan saa koskaan unohtaa näiden seurakuntakeskusten ensisijaista tarkoitusta, joka on tarjota paikka jumalanpalvelukseen.

Jumalanpalvelus ja kunnioitus liittyvät läheisesti yhteen. ”Kun me palvelemme Jumalaa, me lähestymme Häntä kunnioittavasti rakastaen, nöyrinä ja palvoen. Me tunnustamme ja hyväksymme Hänet korkeimmaksi Kuninkaaksemme, maailmankaikkeuden Luojaksi, rakkaaksi ja äärettömästi rakastavaksi Isäksemme.”⁵

Tämän jumalanpalveluksen keskeisen tarkoituksen tulee siis vaikuttaa käyttäytymiseemme seurakuntakeskuksissamme silloinkin kun osallistumme sosiaaliseen tai virkistystoimintaan. Suurta huolellisuutta tulee kiinnittää kirkon toiminnasta aiheutuvan epäjärjestyksen, roskaamisen tai vahinkojen minimoimiseksi kaikkialla rakennuksessa, ja mikäli sellaista tapahtuu, on ryhdyttävä toimeen sen pikaiseksi siivoamiseksi tai korjaamiseksi.

Lapsille ja nuorille voidaan opettaa, että kunnioitus ja huolenpito seurakuntakeskuksesta ulottuu sunnuntaikokouksia pidemmälle. Jäsenten osallistuminen seurakuntakeskuksen siivoukseen – etenkin vanhempien ja lasten yhteinen osallistuminen – on suurenmoinen keino kasvattaa kunnioituksen tunnetta pyhiä tilojamme kohtaan. Kuten ilmeni ystäväni kokemuksessa hänen siistiessään vaarnakeskusta vaarnakonferenssin jälkeen, niin konkreettinen huolenpito seurakuntakeskuksesta on jumalanpalvelusta ja kutsuu Herran Hengen.

Kuva

woman cleaning door to the chapel

Valokuva jäsenistä seisomassa ulkona Massimo Criscione

Presidentti Nelsonin profeetallisessa johdossa tehdään merkittävää työtä sen varmistamiseksi, ettei Jeesuksen Kristuksen nimeä jätetä koskaan pois puhuttaessa Hänen kirkostaan. Samalla tavoin meidän täytyy huolehtia siitä, että Vapahtaja on jumalanpalveluksemme keskiössä – myös jumalanpalveluspaikoissamme.

Olemme tottuneet puhumaan temppelistä Herran huoneena, mikä onkin oikea ja tärkeä nimitys. Saatamme kuitenkin olla taipuvaisia unohtamaan, että jokainen seurakuntakeskuksemme on vihitty pappeuden valtuudella paikaksi, jossa Herran Henki voi vallita ja jossa Jumalan lapset – sekä kirkon jäsenet että ulkopuoliset – voivat tulla ”tuntemaan Lunastajansa” (Moosia 18:30).

Äskettäin ilmoitetun hankkeen seurakuntakeskustemme kaunistamiseksi taideteoksilla, jotka kuvaavat kunnioittavasti Vapahtajaa ja Hänen kuolevaisuuden ja kuolevaisuuden jälkeisen elämänsä jumalallisia tapahtumia, on tarkoitus tuoda katseemme, mielemme ja sydämemme lähemmäksi Häntä. Kun menette näihin rukoushuoneisiin kokouksia ja toimintoja varten, kehotamme rakastaen teitä pysähtymään, katselemaan ja tarkastelemaan näitä pyhiä maalauksia, katsomaan niitä lastenne kanssa ja antamaan niiden lisätä arvostuksen ja kunnioituksen tunteitanne Jumalaa kohtaan.

Vanhan testamentin profeetta Habakuk julisti: ”Herra on pyhässä temppelissään, hänen edessään vaietkoon koko maa!” (Hab. 2:20.) Muistakaamme me samoin, että Herran Henki on seurakuntakeskuksissamme ja leviää meidän kaikkien sydämeen siinä määrin kuin käyttäydymme kunnioittavasti Hänen edessään.