Siunauksia yhteydestä esivanhempiin

Unkarissa vietämme juhlapyhää nimeltä pyhäinpäivä. Tänä päivänä jokainen käy hautausmaalla, minne heidän rakkaitaan ja esivanhempiaan on haudattu, ja laskemme kukkia heidän haudoilleen ja sytytämme kynttilöitä muistaaksemme ja kunnioittaaksemme heitä.

Kun olin pieni, tunsin etuoikeudekseni saada vieläkin syvemmän yhteyden esivanhempiini, koska olin itse asiassa syntynyt pyhäinpäivänä. Se oli minulle aina erityisen tärkeä päivä.

Mutta valitin usein käymistä esivanhempieni luona, koska en halunnut viettää syntymäpäivääni hautausmaalla. En ymmärtänyt, mikä oli niin erityistä siinä, että kävimme samoilla haudoilla joka vuosi, etenkin kun ne kuuluivat esivanhemmille, joita en ollut koskaan tavannut.

Kun olen varttunut ja saanut todistuksen evankeliumista, olen kuitenkin tullut tietämään paljon enemmän Jumalan onnensuunnitelmasta ja sukututkimustyön pyhyydestä. Tiedän, että jokainen voi ja jokaisen pitää arvostaa esivanhempiaan ja pyrkiä saamaan syvä yhteys näihin sukumme tärkeisiin jäseniin.

Tutustuin kirkkoon vuoden 2018 alussa. Oli ihanaa oppia asioita lähetyssaarnaajilta, ja kun he kertoivat minulle sukututkimus- ja temppelityön tärkeydestä, en yllättynyt. Tiesin jo, että tietojen saaminen aiemmin eläneistä sukulaisista ja heidän palvelemisensa oli tärkeää.

Vanhin Dale G. Renlund kahdentoista apostolin koorumista on selittänyt:

”Sukututkimus- ja temppelityö ei ole vain kuolleita varten, vaan se siunaa myös eläviä. – –

Se on paljon enemmän kuin kannustettava harrastus, koska pelastuksen toimitukset ovat välttämättömiä kaikille Jumalan lapsille.”¹

Kuultuani tämän olin innostunut oppimaan lisää evankeliumista ja siitä, että voin ennen pitkää tehdä temppelityön esivanhempieni puolesta ja saada entistä paremman yhteyden heihin.

Marraskuun 1. päivänä 2018 perheeni ja minä osallistuimme isoäitini muistotilaisuuteen. Olin tuntenut hänet hyvin koko elämäni ajan, ja kaipasin häntä hänen kuolemansa jälkeen. Tutustuin tuossa vaiheessa yhä kirkkoon ja olin melko varma, että isoäitini olisi ollut eri mieltä ja pettynyt kiinnostuksestani kirkkoa kohtaan, jos hän olisi ollut elossa. Hän oli ollut hyvin perinteinen uskonnossaan.

Siksi yllätyin, kun seisoessani hänen hautansa ääressä ja rukoillessani hänen puolestaan sain selkeän vaikutelman, että hän tunsi jo Jeesuksen Kristuksen evankeliumin totuudet. Tunsin, että hän oli ylpeä minusta, koska minulla oli tilaisuus elää elämääni Vapahtajan esimerkin mukaan.

Olin ällistynyt.

Lähetyssaarnaajat olivat äskettäin opettaneet minulle, että niillä, jotka ovat verhon toisella puolella, on tilaisuuksia oppia evankeliumia, jos heillä ei ollut mahdollisuutta kuulla siitä maan päällä (ks. OL 138:22–24). Tiesin siis, että näitä totuuksia oli opetettu isoäidilleni ja että hän oli valmis ottamaan vastaan evankeliumin. Minä tiesin, että hän tarvitsi apuani saadakseen temppelityönsä tehdyksi.

Ja tehdäkseni tuota työtä minun piti itse mennä kasteelle.

Olin pohtinut jonkin aikaa, halusinko todella tulla Jeesuksen Kristuksen kirkon jäseneksi. Ja tämä kokemus isoäitini haudalla johti minut viimein sopimaan kastepäivän lähetyssaarnaajien kanssa.

Kuukausia myöhemmin nuoret naimattomat aikuiset alueellani suunnittelivat matkaa Freibergin temppeliin Saksaan seuraavana vuonna. Meitä haastettiin valmistamaan omia sukulaisnimiä etukäteen ja ottamaan ne mukaamme.

Kävin monien sukulaisten ja sen kylän papin luona, missä esivanhempani olivat asuneet, kerätäkseni tietoja ja asiakirjoja. Rukoilin myös opastusta avukseni, että löytäisin muita sukulaisia, joiden puolesta temppelityö piti tehdä.

Lopulta kokosin ja valmistin noin 40 sukulaisnimeä kastettavaksi ensimmäisen temppelimatkani aikana. Mutta oli erityisesti yksi esivanhempi, josta olin todella innoissani.

Sinä päivänä, kun kävimme temppelissä, yksi rakkaimmista ystävistäni (josta myöhemmin tuli aviomieheni), tarttui käteeni ja johdatti minut kastealtaaseen suorittamaan isoäitini kasteen. Ja kun hän laski minut veteen ja nosti takaisin ylös, minut täytti Pyhän Hengen tuoma mitä lämpimin tunne.

Tiesin heti, että isoäitini oli kanssani ja että hän oli kiitollinen siitä, että hänestä tuli viimeinkin kirkon jäsen. Olin kiitollinen hänelle siitä, että hän auttoi minua todella oivaltamaan, kuinka paljon temppeleissä tekemämme työ merkitsee esivanhemmillemme.

Olen hyvin kiitollinen tästä kokemuksesta isoäitini kanssa, koska se vahvisti minulle sen, mitä olin aavistellut koko elämäni ajan – että esivanhempamme ja rakkaamme, jotka ovat kuolleet, elävät edelleen ja että me voimme syventää yhteyttämme heihin.

Me voimme saada voimaa, rakkautta ja hyvin monia muita siunauksia esivanhemmiltamme, kun opimme heiltä, osoitamme kiitollisuutta heille ja suoritamme pyhiä toimituksia heidän puolestaan temppelissä.

Kutsuessaan kirkon jäseniä lisäämään aikaansa sukututkimustyön tekemisessä vanhin David A. Bednar kahdentoista apostolin koorumista lupasi: ”Kun vastaatte uskossa tähän kutsuun, sydämenne kääntyy isien puoleen. – – Rakkautenne ja kiitollisuutenne esivanhempianne kohtaan lisääntyy. Todistuksenne Vapahtajasta ja kääntymisenne Hänen puoleensa syvenee ja kestää. Ja minä lupaan, että teitä varjellaan vastustajan voimistuvalta vaikutukselta.”2

Minä olen ikuisesti kiitollinen suloisesta isoäidistäni. Maltan tuskin odottaa päivää, jolloin olemme taas yhdessä ja minä voin kertoa hänelle, kuinka hän auttoi minua ottamaan täysin vastaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumin. Tiedän, että kun pyrimme solmimaan yhteyden esivanhempiimme ja vahvistamaan suhdettamme heihin, me voimme syventää uskoamme ja tulla lähemmäksi Kristusta.

He tarvitsevat meitä – he odottavat meitä. Ja mekin tarvitsemme heitä (ks. OL 128:18).