Kuinka olla hyvä jäsenlähetyssaarnaaja

Vancouverin lähetyskentällä on kamppailtu vuosien ajan kirkkoon liittyvien ihmisten määrän lisäämiseksi. Collin Van Horne, Nanaimon vaarnan johtaja, selittää, että Brittiläisessä Kolumbiassa ”on ääneen lausumaton ymmärtämys siitä, ettei uskonto ole sopiva puheenaihe. Kanadassa sanotaan: ’Tämä välttää minulle.’” Pitkäksi aikaa sellainen ajattelutapa jätti lähetystyön kokoaikaisille lähetyssaarnaajille, jotka käyttivät suurimman osan ajastaan kulkemalla ovelta ovelle. Valitettavasti ovelta ovelle kulkeminen ei ole kovin tuottoisa tapa löytää evankeliumista kiinnostuneita ihmisiä.

Ja niinpä muutama vuosi sitten johtavien auktoriteettien kehotuksesta lähetysjohtaja ja vaarnanjohtajat tekivät Brittiläisessä Kolumbiassa joitakin muutoksia. Useimmat näistä muutoksista keskittyivät siihen, miten jäseniä autetaan kutsumaan ihmisiä kirkkoon.

Yksi vaarnanjohtajien tekemistä muutoksista oli ottaa soveltaen käyttöön läheisessä Tacomassa Washingtonin osavaltiossa Yhdysvalloissa menestyksellisesti toteutettava tapa tehdä lähetystyötä. Siellä lähetyssaarnaajat kutsuvat heti tapaamansa kiinnostuneet henkilöt kierrokselle lähimpään seurakuntakeskukseen. Kertoessaan kirkon tiloista ja ohjelmista lähetyssaarnaajat opettavat myös palautuksesta. Kierros päättyy kappeliin tai lähelle ensimmäistä näkyä kuvaavaa maalausta, jolloin lähetyssaarnaajat todistavat profeetta Joseph Smithistä ja kutsuvat vieraat yhtymään kanssaan rukoukseen.

Brittiläisessä Kolumbiassa kierrokset seurakuntakeskuksessa ovat nyt osa monipuolista lähetystyöponnistusta, joka kannustaa jäseniä – eikä vain kokoaikaisia lähetyssaarnaajia – kutsumaan tuttaviaan tutustumiskierrokselle. Vancouverin lähetyskentän aikakirjat osoittavat, että jos kierrokselle seurakuntakeskukseen kutsutaan seitsemän henkilöä, joilla ihannetilanteessa on jäsen vierellään, yksi heistä menee kasteelle ja konfirmoidaan.

”Yritämme saada kierroksella aikaan sen”, lähetysjohtaja Middleton sanoo, ”että kirkkoon kuulumaton ajattelee: ’Minusta tuntuisi ihan mukavalta olla tämän kirkon jäsen. Sillä on minulle jotakin annettavaa.’”

Monet uudet jäsenet Brittiläisessä Kolumbiassa muistavat ensikäyntinsä myöhempien aikojen pyhien seurakuntakeskuksessa ja sen, kuinka he tunsivat siellä Hengen. Malcolm Coffill, joka kuuluu Port Albernin seurakuntaan Nanaimon vaarnassa, liittyi kirkkoon elokuussa 2005, kun hänen tuttavansa Tom ja Marla Housholder tutustuttivat hänet evankeliumiin. Veli Coffill sanoo, että hänet sai liittymään kirkkoon ”se ihmeellinen tunne, jota tunsin astuessani ensimmäisen kerran siihen kauniiseen rakennukseen, ja saamani ystävällinen vastaanotto”.

Sisar Jill Berrett, kokoaikainen lähetyssaarnaaja Vancouverin lähetyskentällä, kertoo tutkijasta, joka oli kierroksella seurakuntakeskuksessa 18-vuotiaan ystävänsä kutsusta. ”Kierroksen aikana hän innostui niin, että halusi heti kuulla oppiaiheet. Hänen ystävänsä antoi hänelle Mormonin kirjan, ja toinen ystävä kutsui hänet Nuorten Naisten leirille. Hän tunsi olevansa niin rakastettu ja niin hyväksytty, että hän alkoi puhua seurakunnasta omana seurakuntanaan jo ennen kuin hänet kastettiin.”

Tietenkään kaikki kirkon seurakuntakeskukseen tulevat eivät heti tunne Henkeä. Monet kuitenkin lähtevät sieltä haluten tietää enemmän kirkosta.

Sisar Ma on kutsunut ihmisiä Herran huoneeseen kymmenen vuoden ajan. Yli 20 heistä on ottanut vastaan evankeliumin. ”En ole koskaan nähnyt sisar Mata kirkon tapahtumassa niin, ettei hänen seurassaan olisi ollut joku kirkkoon kuulumaton”, lähetysjohtaja Middleton sanoo. Ja hän kertoo aina ihmisille ennen näiden ensimmäistä käyntiä, mitä siellä tulee tapahtumaan.

Yksi esimerkki: Ruby. Lena Ma tapasi Rubyn kirjastossa ja aloitti keskustelun. ”Kysyin Rubylta, mitä hän yleensä tekee sunnuntaisin”, sisar Ma sanoo. ”Kysyin, oliko hänen kirkossaan mitään hänen pojalleen. Selitin sitten Alkeisyhdistyksemme organisaatiota ja kutsuin hänet tulemaan ja katsomaan itse. Hän tuli ja tuli sitten uudestaan. Hän aloitti lähetystyöoppiaiheiden opiskelun eilen.”

Sonny ja Shaina Sala, jotka muuttivat hiljattain Salt Spring Islandin seurakunnasta Brittiläisestä Kolumbiasta Cardstonin 8. seurakuntaan Albertan provinssiin, ovat omaksuneet paljolti saman lähestymistavan kuin sisar Ma. Sonny ja Shaina ovat puhuneet sadoille, kenties tuhansille, tutuille ja tuntemattomille evankeliumista. ”Kun tapaamme jonkun”, Shaina sanoo, ”kysymme heti: ’Käytkö jossakin kirkossa täällä? Me käymme Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa. Oletko kuullut siitä?’

Yritämme tehdä sen hauskalla tavalla. Tässä yhtenä päivänä Sonny kehotti minun tervehtimään yhtä miestä, koska tämä näytti aivan eräältä entiseltä seurakuntamme jäseneltä. Kun kävelin miehen luo, tajusin, että Sonny pilaili kustannuksellani. Mies oli aivan tuntematon. Seurasi kiusallinen hetki, ja sitten sanoin vain: ’Muistutatte erästä ihmistä, jonka kerran tunsin. Hän oli kirkkoni jäsen. Oletteko koskaan kuullut mormonikirkosta?’ Osoittautui, että hän oli ollut aikoinaan jäsen. Meille sukeutui keskustelu uskosta, ja kutsuin hänet kirkkoon. Ja sitten hän sanoi: ’Minä pääsin muuten juuri sairaalasta, ja siinä te olette, enkeli, joka kutsuu minut takaisin kirkkoon.’ Jos en olisi avannut suutani, en olisi saanut tietää, että hän oli ollut sairaalassa ja että hänellä oli tarve saada uusi yhteys kirkkoon.”

”Kun antaudut Herralle”, Sonny toteaa, ”Hän panee tiellesi ihmisiä.” Sonny kertoo, kuinka oli eräänä päivänä peruuttamassa matkailuautoaan ja päätyi ojaan. Hän soitti paikalle hinausauton, ja Henki kehotti häntä puhumaan kuljettajan kanssa evankeliumista. ”Sanoin hänelle: ’Herra pani minut tähän ojaan, että voisimme tavata.’ Kuljettaja naurahti, ja me juttelimme. Kävi ilmi, että hänen isoäitinsä oli ollut joskus mormoni. Hän halusi Mormonin kirjan. Yritämme pitää niitä käsillä, ja annoin mielelläni hänelle yhden.”

Sisar Ma ja Salasit ovat tehneet lähetystyöstä luonnollisen osan ihmisten tapaamista joka päivä. Muutamille meistä evankeliumista puhuminen muille on kuitenkin pelottava ajatus. Tarvitsemme hieman apua päästäksemme alkuun. Silloin seurakunnan lähetystyösuunnitelma on hyvään tarpeeseen.

Vaarnanjohtajien koordinointineuvostossa pian sen jälkeen, kun lähetysjohtaja Middleton aloitti palvelutyönsä, vaarnanjohtajat Brittiläisessä Kolumbiassa keskustelivat vaarnojensa lähetystyösuunnitelmista ja laativat joitakin ohjeita seurakuntien suunnitelmille kuten julkaisussa Saarnatkaa minun evankeliumiani suositellaan. Ajatuksena on, että ne, jotka laativat oman lähetystyösuunnitelmansa, ovat motivoituneita panemaan suunnitelman täytäntöön. Vaarnanjohtajat päättivät neljästä periaatteesta, joita kunkin seurakunnan heidän vaarnoissaan pitäisi käyttää suunnitelmaa laatiessaan:

1. Suunnitelman pitäisi koskea jokaista jäsentä, ei vain seurakunnan lähetystyönjohtajaa.

2. Siinä pitäisi olla mitattavia tavoitteita.

3. Sen pitäisi kutsua perheet laatimaan omat lähetystyösuunnitelmansa.

4. Sen pitäisi olla yksinkertainen.

Useimmat seurakunnat Brittiläisessä Kolumbiassa ovat nyt laatineet omat lähetystyösuunnitelmansa. Suunnitelmat ovat niin yksinkertaisia, että ne voidaan kirjoittaa pieneen korttiin ja kiinnittää jääkaapin oveen. Joissakin seurakunnissa, kuten Victorian 2. seurakunnassa, on otettu seuraava askel. Piispa Frank Hitchmough ja seurakunnan lähetystyönjohtaja Michael Mulholland ovat kokoontuneet seurakunnan perheiden kanssa ja auttaneet heitä laatimaan oman perheensä lähetystyösuunnitelman. Suunnitelma koostuu tavoitteista ja lähestymistavoista, joiden kukin perhe katsoo toimivan heidän kohdallaan parhaiten.

Veli Mulholland tekee selväksi sen, ettei avain lähetystyön menestykseen ole pelkkä toteuttamiskelpoinen suunnitelma. ”Kyse ei ole niinkään paljon suunnitelmasta kuin siitä, kuka ottaa vastuun”, hän sanoo. ”Suunnitelma toimii, kun on sellainen vaarnan johtokunta kuin vaarnanjohtaja Keyes ja hänen neuvonantajansa, jotka ovat sitoutuneet lähetystyöhön. He antavat ohjausta piispoille, ja kun piispat asettavat lähetystyön tärkeälle sijalle, työ tulee tehtyä.”

Vaarnanjohtaja Randy Keyes Victorian vaarnasta kertoo, kuinka heidän alueensa vyöhykeseitsenkymmenet pyysivät pappeusjohtajia pohtimaan, millä sijalla tärkeysjärjestyksessä lähetystyö heillä oli. Monissa seurakunnissa se oli melko alhaalla luettelossa. Pappeusjohtajat Brittiläisessä Kolumbiassa asettavat sen nyt toiseksi heti nuorista huolehtimisen jälkeen.

Seurakunnassa, jossa jäsenlähetystyö menestyy, piispat tähdentävät sitä pappeuden johtajistokomiteassa, seurakuntaneuvostossa sekä pappeuden ja Apuyhdistyksen kokouksissa. He antavat tehtäviä ja seuraavat seurakunnan johtajiston avulla tutkijoiden ja vähemmän aktiivisten jäsenten edistymistä.

Yksi menestyksekkäistä tekijöistä monen seurakunnan lähetystyösuunnitelmissa on jäsenlähetystyökurssi, johon piispa kutsuu kerrallaan kuudesta kahdeksaan jäsentä. Seurakunta- tai kokoaikainen lähetyssaarnaaja opettaa kurssin. Oppiaineistona on Saarnatkaa minun evankeliumiani, ja aiheita ovat oppi, johon lähetystyö perustuu, itsensä motivoiminen ja käytännölliset lähestymistavat. Kurssille osallistuvat jäsenet nauttivat omien lähetystyökokemustensa kertomisesta ja lähetystyötilanteiden harjoittelemisesta.

Viime kädessä lähetystyö on yksittäisen jäsenen harteilla. Jokaisen jäsenen on päätettävä, kuinka hän voi parhaiten viedä evankeliumia eteenpäin – ja sitten tehdä se.

Benjamin ja Robin Orrego ottivat selville, mikä toimii heidän perheessään, ja ottivat sen sitten osaksi perheen lähetystyöponnisteluja jo ennen kuin heitä pyydettiin laatimaan suunnitelma. He kutsuvat ihmisiä kotiinsa ”kotikokouksiin”, joissa käydään innoittavia vaikkakaan ei välttämättä kirkkoa koskevia keskusteluja. Pelit ja ruoka kuuluvat illan ohjelmaan. Orregot antavat myös tuttavilleen kirkon elokuvia ja kirjallisuutta.

He ymmärtävät kuitenkin, että osallistuminen järjestäytyneeseen, yhteiseen lähetystyöponnistukseen on tehokkaampaa kuin yksin toimiminen, ja niinpä he ovat lisänneet perheensä suunnitelmaan kolmen ihmisen kutsumisen vuosittain tutustumiskierrokselle seurakuntakeskukseen. Sama tavoite tai jokin muunnelma siitä kuuluu seurakunta- ja perhesuunnitelmiin kaikkialla Brittiläisessä Kolumbiassa. Ajatus oli alunperin Abbotsfordin vaarnan johtajan Paul Christensenin, ja se levisi nopeasti.

Vaarnanjohtaja Christensen on pyytänyt vaarnansa jäseniä harkitsemaan joitakin muitakin ideoita. Joka kuukausi vaarnan johtokunta ehdottaa eri ihmisryhmää, jonka jäsenet voisivat harkita kutsuvansa, kuten eri ammatinharjoittajia, työtovereita tai naapureita. Hän haluaa myös kokoaikaisten lähetyssaarnaajien osallistuvan sekä pappeuden johtajistokokouksiin ja seurakuntaneuvostoon että myös apujärjestöjen kokouksiin. Hän osallistuu lähetyssaarnaajien piirikokouksiin ja vyöhykekonferensseihin, joissa hän tähdentää ajatusta, että lähetyssaarnaajien tehtävä on opettaa ja jäsenten tehtävä on kutsua. Jäsenet antavat tukensa lähetyssaarnaajille ja todistavat tilaisuuden tullen; toisinaan he voivat jopa kertoa evankeliumin periaatteista. Enimmäkseen he kuitenkin kutsuvat muita tulemaan ja katsomaan (ks. Joh. 1:39, 46).

Yksi hänen luovimmista ideoistaan on saada muihin uskontokuntiin kuuluvia opettamaan kirkon jäsenille taitoja, joita näillä ei ole. ”Meillä oli äskettäin naimattomien aikuisten konferenssi, jossa oli monta lyhytkurssia. Tyypillinen asenne oli: Kenet putkimiehen me tunnemme tällä alueella? Kuka on mekaanikko? Minä sanoin: ’Ei pyydetä lyhytkurssien opettajiksi yhtään jäsentä. Hankkikaa paikallinen putkimies. Etsikää joku korjaaja. Pyytäkää heitä tulemaan. Kierrättäkää heitä kappelilla, jotta he ymmärtävät, keitä me olemme.’ Meidän on suunnattava katseemme ulospäin.”

Victorian vaarna on ottanut sydämenasiakseen ulospäin suuntautuvan asenteen jo usean vuoden ajan. Vuonna 1978 Sandra Gill perusti paikkakunnalle sukututkimusseuran, joka kokoontui ensin hänen talonsa kellarikerroksessa. Hän osallistuu yhä seuran kokouksiin ja opettaa kursseja, mutta suurimman osan ajastaan hän viettää nyt vaarnakeskuksessa sijaitsevassa sukututkimuskeskuksessa. Henkilökuntaan kuuluu hänen lisäkseen 60 muuta henkilöä, joista suurin osa ei kuulu kirkkoon. Keskus on auki noin 45 tuntia viikossa, ja noin 70 prosenttia siellä kävijöistä on kirkkoon kuulumattomia.

Sisar Gillin tapaan Tom ja Marla Housholder ovat löytäneet luovia tapoja käyttää harrastuksiaan ja olosuhteitaan evankeliumin eteenpäin viemiseen. Veli ja sisar Housholder omistavat pienen aamiaismajoitusta tarjoavan lomahotellin Port Albernissa. He huolehtivat siitä, että kirkon lehtiä on helposti saatavilla heidän aulassaan ja että jokaisessa vierashuoneessa on Raamattu ja Mormonin kirja. Niiden kolmen vuoden aikana, jolloin he ovat pitäneet lomahotellia, he ovat ”menettäneet” yli 30 Mormonin kirjaa ja toivovat menettävänsä vielä lisää. He ovat myös järjestäneet joulun aikaan musiikkitapahtuman ja jouluseiminäyttelyn. Yksi kuoroista on Port Albernin seurakunnasta, jossa Tom Housholder palvelee piispana.

Abbotsfordin vaarnan johtaja Christensen uskoo lujasti jumalalliseen voimaan, joka on siellä, missä on kirkon temppeleitä. Se on yksi syy siihen, miksi hän on niin innoissaan kesäkuussa 2006 ilmoitetusta temppelin rakentamisesta Vancouveriin. ”En usko, että saamme temppelin siksi, että olemme erityisen vanhurskaita”, hän sanoo. ”Uskon, että saamme temppelin, koska meidän tulee viedä evankeliumia eteenpäin. Me tarvitsemme sen tuomaa valoa.”

Yllättävä määrä ihmisiä on liittynyt kirkkoon Brittiläisessä Kolumbiassa temppelialueella saamiensa tunteiden johdosta. ”En koskaan unohda tunnetta, jonka sain kävellessäni sisään temppeliaukion porteista Salt Lake Cityssä”, sanoo Julie Keyes Victorian vaarnasta. ”Tuntui siltä kuin olisin kävellyt pimeydestä valoon.” Kokemus kokonaisuudessaan teki häneen vaikutuksen – hänen tapaamansa ihmiset, Joseph Smithin todistus, keskittyminen Jeesukseen Kristukseen. ”Ajattelin: ’Minun on saatava tästä lisää tietoa.’” Palattuaan kotiin Brittiläiseen Kolumbiaan hän soitti paikalliseen kirkon seurakuntakeskukseen ja pyysi tapaamista lähetyssaarnaajien kanssa.

Sisar Keyes, joka on nyt naimisissa Victorian vaarnan johtajan kanssa, oli temppelialueella, koska eräs kirkon jäsen kutsui hänet tulemaan sinne, ja hänen siellä jäsenten taholta kokemansa lämpö yllätti hänet. Itse asiassa, jos yksi yleinen teema luonnehtii miltei jokaista kääntymyskertomusta Brittiläisessä Kolumbiassa, se on kirkon jäsenistä säteilevä valo, ilo ja aito ystävällisyys. Se, että he ovat jäsenten kanssa ja tuntevat Hengen, herättää heissä halun hankkia lisää tietoa.

Se näyttää olevan malli, jonka kirkon jäsenet Brittiläisessä Kolumbiassa huomaavat toimivan parhaiten. He oppivat, etteivät he käännytä ihmisiä vaan Herra. Heidän on vain elettävä evankeliumin mukaan, rakastettava ihmisiä ja kutsuttava heidät minne tahansa – seurakuntakeskukseen, kirkon toimintoihin, jäsenten koteihin, temppelialueelle – missä Henki on. Kokeneimpia jäsenlähetyssaarnaajia ei häiritse, jos ihmiset torjuvat heidän kutsunsa. Nämä jäsenet jatkavat vain kutsumista. Lähetyssaarnaajat jatkavat opettamista. Ja Herra jatkaa lastensa siunaamista Henkensä antamalla todistuksella.