Nuhteettomuus – Kristuksen kaltainen ominaisuus

Jeesus Kristus on Esimerkkimme. Nuhteeton elämä edellyttää sitä, että olemme uskollisia Jumalalle, toisillemme ja jumalalliselle identiteetillemme. Nuhteettomuus kumpuaa ensimmäisestä suuresta käskystä rakastaa Jumalaa. Koska rakastat Jumalaa, olet uskollinen Hänelle kaikkina aikoina. Ymmärrät, että on olemassa oikea ja väärä ja on olemassa ehdoton totuus – Jumalan totuus. Nuhteettomuus tarkoittaa sitä, että emme madalla tasovaatimuksiamme tai käyttäytymistämme tehdäksemme vaikutuksen muihin tai tullaksemme hyväksytyksi.⁵ Teemme oikein ja kannamme vastuun.⁶ Lähetyssaarnaajan oppaaseen Saarnatkaa minun evankeliumiani hiljattain tehdyissä tarkistuksissa lisättiin erityisesti nuhteettomuus Kristuksen kaltaisena ominaisuutena.⁷

Useita vuosia sitten vanhin Uchtdorf sai tehtävän järjestää vaarnamme uudelleen. Puhuttelussamme hän esitti minulle kysymyksen, jota en ole unohtanut: ”Onko elämässäsi ollut mitään sellaista, mikä julkisuuteen joutuessaan olisi häpeäksi sinulle tai kirkolle?” Yllättyneenä kävin mielessäni nopeasti läpi koko elämäni pyrkien muistamaan ne hetket, jolloin olin ehkä epäonnistunut, ja kysyin itseltäni: ”Jos muut tietäisivät kaiken, mitä olen tehnyt, mitä he ajattelisivat minusta tai kirkosta?”

Tällöin luulin vanhin Uchtdorfin kysyvän vain kelvollisuudesta, mutta olen oppinut ymmärtämään, että kyse oli oikeastaan nuhteettomuudesta. Olinko uskollinen sille, mitä tunnustin? Näkisikö maailma vastaavuutta sanojeni ja tekojeni välillä? Näkisivätkö muut käytökseni kautta Jumalan?

Presidentti Spencer W. Kimball opetti: ”Nuhteettomuus” on ”[halua ja kykyä] elää uskonkäsitystemme ja sitoumustemme mukaan”.⁸

Nuhteeton elämä edellyttää, että olemme ennen kaikkea uskollisia Jumalalle.

Olemme oppineet jo varhain lapsina kertomuksen Danielista leijonien luolassa. Daniel oli aina uskollinen Jumalalle. Hänen kateelliset toverinsa ”alkoivat etsiä sopivaa aihetta voidakseen syyttää [häntä]”⁹, ja he järjestivät asetuksen, joka vaati rukoilemaan ainoastaan heidän jumaliaan. Daniel tiesi määräyksestä mutta meni kotiin ja – vaikka ”kattohuoneen ikkunat olivat Jerusalemiin päin”¹⁰ – polvistui ja rukoili Israelin Jumalaa kolme kertaa päivässä. Sen seurauksena Daniel heitettiin leijonien luolaan. Sitä seuraavana aamuna kuningas huomasi, että Danielin Jumala oli pelastanut hänet, ja kuningas antoi uuden käskyn, että kaikkien tulee ”vavisten [pelätä] Danielin Jumalaa, sillä hän on elävä Jumala”¹¹.

Kuningas oppi tuntemaan Jumalan Danielin nuhteettomuuden kautta. Muut näkevät Jumalan meidän nuhteettomuutemme kautta – sanojemme ja tekojemme. Uskollisuus Jumalalle erottaa meidät Danielin tavoin yhä enemmän maailmasta.

Vapahtaja muistuttaa meille: ”Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.”¹² Presidentti Russell M. Nelson on neuvonut: ”Maailman voittaminen – – tarkoittaa sitä, että voitamme kiusauksen välittää enemmän tämän maailman asioista kuin siitä, mikä on Jumalan. Se on sitä, että luotamme Kristuksen oppiin enemmän kuin ihmisfilosofioihin.”¹³ Samalla tavoin meidän täytyy vastustaa kiusausta kulkea ”omaa [tietämme] ja oman [jumalamme] kuvan perässä, jonka kuva on maailman kaltainen”¹⁴.

Tämän maailman vastakohtaisuus on olennainen osa Jumalan pelastussuunnitelmaa. Se, kuinka suhtaudumme tähän vastakohtaisuuteen, on olennainen osa sitä, millaisia me olemme – nuhteettomuutemme mitta. Maailmallinen vaikutus voi olla niinkin suoraa, että se tuhoaa uskollisuuden avioliitossa, tai niinkin hienovaraista, että se saa henkilön julkaisemaan nimettömiä kommentteja, joissa arvostellaan kirkon oppia tai kulttuuria. Nuhteettomuuden osoittaminen valinnoissamme on ulkoinen ilmaus sisäisestä sitoumuksesta seurata Vapahtajaa Jeesusta Kristusta.

Aivan kuten nuhteettomuus kumpuaa ensimmäisestä suuresta käskystä rakastaa Jumalaa, uskollisuus toisiamme kohtaan kumpuaa toisesta käskystä rakastaa lähimmäisiämme niin kuin itseämme. Nuhteettomuus ei ole täydellistä elämää. Se on elämää, jossa pyrimme joka päivä olemaan uskollisia ennen kaikkea Jumalalle ja sen puitteissa olemaan uskollisia muille. Presidentti Oaks muistuttaa meille: ”Innokkuudessamme pitää – – toinen käsky emme saa unohtaa ensimmäistä käskyä.”¹⁵

Maailma kamppailee yhä enemmän nuhteettomuuden kanssa säätämällä käyttäytymisnormeja tai eettisiä sääntöjä, jotka hallitsevat ihmisten ja instituutioiden välisiä suhteita. Vaikka nämä säännöt ovat hyviä, niitä ei yleensä ole ankkuroitu ehdottomaan totuuteen, vaan ne kehittyvät kulttuuriin perustuvan hyväksynnän pohjalta. Vanhin Uchtdorfin esittämän kysymyksen tapaan jotkin organisaatiot kouluttavat työntekijöitä miettimään, miltä heidän päätöksensä tai päätöksentekoprosessinsa näyttäisivät, jos ne julkaistaisiin verkossa tai suuren sanomalehden etusivulla. Kun kirkko tulee pois hämärästä ja pimeydestä¹⁶, meidän täytyy Danielin tavoin nousta maailmallisten odotusten yläpuolelle ja tulla todellisen ja elävän Jumalan edustajiksi kaikkina aikoina ja kaikkialla.¹⁷

Se, että sanomme olevamme nuhteettomia, ei riitä, jos tekomme ovat ristiriidassa sanojemme kanssa. Samalla tavoin kristillinen ystävällisyys ei korvaa nuhteettomuutta. Liittokansana ja Hänen kirkkonsa johtohenkilöinä meidän on oltava moitteettomia ja sopusoinnussa Herran asettamien tasovaatimusten kanssa.

Nuhteettomasti toimiminen vahvistaa uskoa ja luottamusta sekä vakuuttaa muille, että me pyrimme vain tekemään Herran tahdon. Neuvostoissamme me vastustamme ulkopuolisia vaikutteita ja noudatamme Herran ilmoittamaa tapaa tavoitella näkemyksiä jokaiselta naiselta ja mieheltä ja toimia saadun innoitetun neuvon mukaisesti.¹⁸

Keskitymme Vapahtajaan ja vältämme tarkoin tekoja, joiden voidaan katsoa palvelevan omia etujamme, hyödyttävän perhettämme tai suosivan jotakuta toisen kustannuksella. Pyrimme kaikin keinoin välttämään sellaista käsitystä, että ihmisten kunnianosoitukset voivat vaikuttaa tekoihimme¹⁹, jotta saisimme henkilökohtaista tunnustusta, saisimme lisää tykkäyksiä, tulisimme lainatuiksi tai saisimme julkisuutta.

Lopuksi – nuhteeton elämä edellyttää sitä, että olemme uskollisia jumalalliselle identiteetillemme.

Tiedämme muutamia, jotka eivät olleet. Erityisen merkittävä on antikristus Korihor, joka eksytti monien sydämen vetoamalla heidän ”lihalliseen mieleens䔲⁰. Silti elämänsä viimeisinä hetkinä hän tunnusti: ”Minä olen tiennyt aina, että on olemassa Jumala.”²¹ Presidentti Henry B. Eyring on opettanut, että valehteleminen ”on vastoin henkemme luonnetta”²², jumalallista identiteettiämme. Korihor petti itseään, eikä totuus ollut hänessä.²³

Sitä vastoin profeetta Joseph Smith julisti luottavaisena: ”Tiesin sen, ja minä tiesin, että Jumala tiesi sen, enkä voinut sitä kieltää.”²⁴

Herra rakasti Josephin veljeä Hyrumia ”hänen sydämensä vilpittömyyden vuoksi”²⁵. Hän ja Joseph pysyivät uskollisina loppuun asti – uskollisina jumalalliselle identiteetilleen, saamalleen valolle ja tiedolle sekä uskollisina sille henkilölle, jollaiseksi he tiesivät voivansa tulla.

Tehkäämme sovinto ”Jumalan tahdon kanssa”²⁶ ja omaksukaamme Kristuksen kaltainen nuhteettomuuden ominaisuus. Seuratkaamme Esimerkkiämme, maailman Vapahtajaa, ja älkäämme kavahtako vaan eläkäämme elämää, joka on uskollinen Jumalalle, toisillemme ja jumalalliselle identiteetillemme.

Kuten Job sanoi: ”Punnitkoon Jumala minut lahjomattomalla vaa’alla, niin hän näkee, että olen viaton.”²⁷ Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.