Pelastamista leirillä

Muistan erään vuoden, jolloin Nuoren Naisten leirimme oli ollut melkein täydellinen. Leirimme, nimeltään Kuun peili, pidettiin erään vuoren juurella Keski-Chilessä. Siellä vallitsi erityinen ilmapiiri, ja meidän ilomme ja rakkautemme korosti paikan luonnonkauneutta. Se, että katselimme vuoria, kuuntelimme ryöppyäviä vesiputouksia ja lintujen laulua, näimme auringon aamulla ja tähdet ja kuun yöllä, sai meidät tuntemaan jumalallisen Luojamme olemassaolon. Arvostimme taivaallisen Isämme suurta rakkautta meitä kohtaan enemmän kuin koskaan.

Viikon aikana todistuksemme oli vahvistunut samoin kuin ystävyyssiteemmekin. Olimme oppineet tekemään niin monia asioita – rakentamaan, laittamaan ruokaa, uskomaan omiin kykyihimme. Lisäksi olimme olleet onnellisia.

Oli neljäs ja viimeinen päivämme – se, jota olimme odottaneet. Meillä olisi todistuskokous auringon noustessa. Meidän täytyi nousta ylös hyvin aikaisin, mutta odotimme kokemusta innokkaasti. Ennen todistuskokousta saimme vanhempiemme kirjoittamat kirjeet. Monet meistä itkivät niitä lukiessaan, ja tunsimme kiitollisuuden henkeä noista hetkistä.

Myöhemmin kun lausuimme todistuksiamme, tähdet katosivat ja aurinko nousi vuorten ylle. Miten kaunis aamu! Kokous päättyi, ja valmistauduimme jatkamaan päivää, kun taivas vetäytyi pilveen. Alkoi sataa hiljalleen.

Kun sade alkoi, me kokoonnuimme yhteen rukoilemaan ja pyytämään taivaallista Isää lopettamaan huonon sään, niin että voisimme viedä loppuun leiriohjelmamme. Tietysti rukoilimme, että Hänen tahtonsa tapahtuisi. Jos Hän olisi sitä mieltä, että sateen pitäisi jatkua, me hyväksyisimme sen ilomielin.

Alkoi sataa kovempaa, ja tuli paljon kylmempi. Aloimme pakata telttoja ja korjata kaikkea pois.

Sitten leirin johtaja ja minä menimme vesiputouksen äärelle, ja siellä sateessa me polvistuimme ja pyysimme taivaallista Isää auttamaan, että meillä olisi kaikki hyvin. Noustessamme polviltamme tunsimme rauhaa ja luottamusta siihen, että kaikki menisi hyvin.

Muutaman minuutin kuluttua siitä kun olimme tulleet takaisin leiriin, paikalle ajoi mies, joka asui muutaman kilometrin päässä. Neljä päivää aikaisemmin hän oli nähnyt meidän menevän leirillemme. Nyt hän oli tullut auttamaan meitä. Hän pyysi puhelinnumeron voidakseen soittaa kaupunkiin ja pyytää bussiamme hakemaan meidät suunniteltua aikaisemmin.

Saatuaan tarvitsemansa tiedot hän meni soittamaan ja palasi hakemaan meidät kotiinsa ja antamaan meille suojaa sateelta. Hän joutui ajamaan matkan moneen kertaan, mutta se ei näyttänyt haittaavan häntä. Vaikka hän ei ollut kirkon jäsen, hän oli meille todella enkeli.

Ymmärsimme, että Jumala todella piti meistä huolta ja välitti meistä. Hän täytti tarpeemme tämän ystävällisen miehen kautta. ”Ja Jumala kuuli meidän huutomme ja vastasi rukouksiimme” (Moosia 9:18).

Se oli meille suurenmoinen tapa päättää leiri.

María Espinoza Alveal on Antártica Chilenan seurakunnan jäsen Ñublen vaarnassa Chillánissa Chilessä.