Elämää muuttava johtajuus

Kun täytin 12 vuotta, olin ainoa kirkossa käyvä nuori mies seurakunnassani Kapkaupungissa Etelä-Afrikassa. Siitä huolimatta piispani tunsi innoitusta kutsua Nuorten Mies- ten johtokunnan.

Nuorten Miesten johtajani olisi voinut sanoa itselleen: ”Mitä minun pitäisi muka tehdä vain yhden nuoren miehen kanssa? Emme voi järjestää toimintoja vain yhdelle.” Sen sijaan hän pani parastaan ja piti kutsumuksensa kunniassa. Johtokunta järjesti retkiä, leirejä, partiotoimintaa, toimintailtoja tiistai-iltaisin, oppiaiheita sunnuntaisin, hiekkalautailua ja toimintaa rannalla. Jonkin ajan päästä alkoi ilmaantua muita nuoria miehiä – kaksi, sitten kolme ja sitten neljä.

Olen täynnä kiitollisuutta siitä, että nämä Nuorten Miesten johtajat olivat uskollisia kutsumuksissaan ja näkivät vaivaa vain yhden nuoren miehen vuoksi – minun. Olen parempi ihminen, koska he eivät luovuttaneet, ja niin ovat muutkin, jotka osallistuivat Nuorten Miesten ohjelmaan seurakunnassamme.

Muutama viikko sen jälkeen kun minut oli kastettu ja konfirmoitu, minut kutsuttiin palvelemaan Alkeisyhdistyksen sihteerinä Valle Doradon seurakunnassa Meksikossa. Se oli minulle yllätys, koska olin uusi evankeliumissa, mutta rakastin Vapahtajaani ja halusin palvella.

Sanoin piispalleni, että monet muut ihmiset osaisivat tehtävän paremmin, mutta palvelemalla opin, että kutsuminen oli ollut innoitettua. Olemalla lasten kanssa Alkeisyhdistyksessä opin evankeliumin periaatteet, kauniita kirkon lauluja ja uskonkappaleet. Rakastin myös pienokaisia, ja heidän kauttaan tapasin heidän vanhempansa.

Parasta koulutusta minulle oli kuitenkin työskenteleminen Alkeisyhdistyksen johtajan ja hänen neuvonantajiensa kanssa. He auttoivat minua kärsivällisesti, antoivat anteeksi virheeni ja vähä vähältä opin hoitamaan tehtäväni. Työskentelimme yhdessä Alkeisyhdistyksessä kolmen vuoden ajan, ja meistä tuli läheisiä ystäviä.

Kun meidät vapautettiin, meidät kutsuttiin palvelemaan Apuyhdistyksessä. Keskinäisen rakkautemme ansiosta palvelimme yhdessä yksimielisinä vielä kaksi vuotta. Nämä sisaret opettivat minulle, kuinka vastuuta jaetaan ja kuinka muiden annetaan oppia tulemaan johtajiksi. Meillä oli yhteinen ruokavarasto, paastosimme tietty tarkoitus mielessämme ja kävimme temppelissä yhdessä. He auttoivat minua tulemaan uskolliseksi, omistautuneeksi ja rakastavaksi johtajaksi. Tunnen velvoitetta jakaa oppimaani, jotta muut sisaret saisivat samanlaisen kokemuksen kuin minä sain työskennellessäni minua kouluttaneiden sisarten kanssa.

Kolme viikkoa sen jälkeen kun minut oli kastettu ja konfirmoitu, piispa Ayala puhutteli minut ja kysyi, kuinka edistyin. Vastasin: ”Oikein hyvin. Olen saanut luettua Mormonin kirjan toiseen kertaan. Luen myös oppikirjaa Evankeliumin periaatteet, että voin oppia enemmän ja panna lukemaani käytäntöön.”

Sitten hän sanoi: ”Sinä olet taivaallisen Isän mielessä, ja Hän kutsuu sinut pyhäkoulun opettajaksi 14–17-vuotiaille nuorille.”

Tajusin heti, että monet luokassa olevista nuorista, jotka olivat vain muutaman vuoden nuorempia kuin minä, olivat olleet kirkossa koko ikänsä ja tunsivat evankeliumin paremmin kuin minä.

Sanoin hänelle: ”En ole valmis sellaiseen tehtävään.”

Piispa vastasi puhuen hyvin harkitusti: ”Roberto, kutsun tähän tehtävään esittää taivaallinen Isä. Hän tietää kykysi ja uskollisuutesi.”

”En kerta kaikkiaan ole valmis. Tarvitsen lisää aikaa”, intin.

Piispa katsoi suoraan silmiini ja sanoi levollisesti mutta lujalla äänellä: ”Jos sinusta tuntuu, ettet voi ottaa vastaan tätä tehtävää, sinun ei pitäisi sanoa sitä minulle. Polvistu ja kerro se taivaalliselle Isällesi. Hän vastaa sinulle, ja minä hyväksyn päätöksesi.”

Seurasi pitkäksi venähtänyt hiljaisuus. Sitten, katsoen minua kuten isä katsoo poikaansa, hän sanoi: ”Roberto, tämä ei ole pelkureiden kirkko. Tämä on rohkeiden ihmisten kirkko.”

Tunsin äkkiä sydämessäni katumusta. Kyyneleet silmissäni ja ääni täynnä liikutusta kysyin: ”Piispa, milloin aloitan?”

Hän halasi minua, taputti minua selkään ja sanoi: ”Aion auttaa sinua valmistamaan ensimmäisen oppiaiheesi tällä viikolla.”

Olin täynnä iloa tiedosta, että taivaallinen Isä oli antanut minulle niin hienon johtajan – piispan, joka opetti paitsi sanoillaan myös esimerkillään.

Tämä kokemus muistui mieleeni usein lähetystyössäni ja palvellessani muissa tehtävissä. Ajattelen sitä nyt ja tunnen kiitollisuutta taivaallista Isää kohtaan siitä, että olen Herran kirkon jäsen.

Yhdellä kälyistäni Guatemalassa oli ollut stressaava vaihe, mikä laukaisi joitakin terveydellisiä ongelmia. Vaimoni ja minä rukoilimme hänen puolestaan, mutta emme osanneet tehdä muuta. Sitten saatoin käydä tapaamassa vaimoni sukulaisia liikematkalla kotimaahani Guatemalaan, missä sain seuraavan kauniin opetuksen johtamisesta.

Olin juttelemassa appeni kanssa terassilla, kun yksi seurakunnan 12-vuotiaista pojista kulki ohi ja tervehti. Hänen mentyään ohi appeni sanoi: ”Tuo pieni kaveri ja kaksi muuta samanikäistä poikaa yllättivät minut todella tässä yhtenä päivänä. Kaikki kolme tulivat käymään valkoisiin paitoihin ja solmioihin sonnustautuneina. Tervehdittyään minua he suuntasivat yllätyksekseni olohuoneeseen tapaamaan tytärtäni. He kertoivat hänelle, että he olivat tulleet hänen luokseen, koska he tiesivät, että hänellä oli ongelmia terveytensä kanssa. He sanoivat, että vaikka he olivat diakoneja eivätkä kyenneet antamaan hänelle siunausta, he voisivat rukoilla hänen puolestaan, ja Jeesus Kristus siunaisi häntä.

Ne kolme nuorta miestä polvistuivat ja pitivät suurenmoisen rukouksen ja pyysivät taivaallista Isäämme siunaamaan tytärtäni. Sitten he nousivat ylös ja ilmaistuaan rakkautensa tytärtäni kohtaan he lähtivät.

Tiedätkö mitä?” appeni jatkoi. ”Noiden nuorten miesten suurenmoinen esimerkki teki minuun todella suuren vaikutuksen.”

Osallistuessani seuraavana päivänä sakramenttikokoukseen näin ne kolme nuorta miestä, jotka olivat asianmukaisesti pukeutuneita ja valmiita jakamaan sakramentin. Tunsin heitä kohtaan ihailua ja kunnioitusta. Kun kokous oli ohi, kävin kättelemässä heitä. Heidän kätensä olivat kooltaan pienet mutta voimakkaat kyvyssään kohottaa väsynyttä ja raskasta henkeä. Jumala siunatkoon noita nuoria miehiä heidän esimerkillisestä palvelemisestaan, rakkaudestaan ja uskostaan.

Siitä lähtien kun olen ollut kirkon jäsen, minulla on ollut vilpitön halu pitää käskyt. Kymmenysten maksaminen oli kuitenkin haaste, sillä äitini, joka ei ollut myöhempien aikojen pyhä, ei sallinut sitä.

Kun sain palkkani, siirsin yhteen laatikoistani kymmenyksiin tarkoitetun rahan. Mutta kun tuli päivä palauttaa raha Herralle, se ei ollut laatikossa. Kysyin äidiltäni, oliko hän nähnyt sitä, ja hän vastasi käyttäneensä sen, koska Herra ei tarvinnut sitä. En väitellyt hänen kanssaan, sillä uskoin, että oli olemassa jokin toinen tapa ratkaista tämä ongelma.

Koska en kyennyt maksamaan kymmenyksiäni, olin surullinen pitkän aikaa. Kun menin piispan toimistoon kymmenysselvitykseen, hän kysyi, olinko maksanut täydet kymmenykset, ja kyyneleet silmissäni kerroin hänelle, etten ollut, koska äitini oli ottanut kymmenysrahani. Piispani lohdutti minua sanomalla, että Herra tiesi, mitä sydämessäni halusin. Sitten hän pyysi minua tuomaan äitini puhutteluun sinä keskiviikkona. Suostuin.

Viikolla kyselin itseltäni: ”Kuinka voin viedä äitini piispan puhutteluun, jos hän ei ole kirkon jäsen? Hän ei ota kutsua vastaan!”

Kun keskiviikko tuli, en ollut sanonut äidilleni mitään, joten pyysin häntä vain tulemaan kanssani seurakuntakeskukseen selittäen, etten halunnut mennä yksin. Onneksi hän lupasi lähteä.

Piispa Feitosa otti hänet ystävällisesti vastaan ja johdatti toimistoonsa. Olin hyvin levoton sen ajan, kun äitini oli siellä. Viimein äitini tuli hänen toimistostaan – hymyillen.

Kotimatkalla äitini katsoi minua ja sanoi: ”Tästä lähtien sinä maksat kymmenyksesi joka kuukausi.” Mikä ilo täyttikään sydämeni! Herra oli valmistanut äidilleni keinon ymmärtää haluni noudattaa tätä pyhää käskyä.

Äitini on sittemmin liittynyt kirkkoon. Hän maksaa kymmenyksensä ja huolehtii siitä, että minä maksan omani. Olemme saaneet ihmeellisiä siunauksia tämän käskyn noudattamisesta, koska innoitettu johtaja puhui äitini kanssa uhrauksesta, omistautumisesta ja uskollisuudesta Herralle.

Vuonna 1998, kun olin Nuorten Miesten johtaja seurakunnassani, osallistuin vaarnan nuorten leirille. Kun olin lepäämässä erään pelin jälkeen, näin nuorukaisen, jota en tuntenut. Hän istui yksin pienellä kukkulalla vähän matkan päässä leiristä. Hänen kasvoillaan oli tympeä ilme. Minusta tuntui, että minun pitäisi mennä puhumaan hänelle.

Esittelin itseni ja kysyin hänen nimeään. En muista kaikkea, mistä puhuimme, mutta muistan vuodattaneeni muutaman kyyneleen. Se oli erikoinen keskustelu, joka kesti siihen asti kun meidät kutsuttiin seuraavaan toimintaan. Tuskin enää näin sitä nuorukaista sen jälkeen, enkä saanut enää toista tilaisuutta puhua hänelle.

Elokuussa 2005 meillä oli kokous vaarnakeskuksessamme. Tämä sama nuorukainen tuli luokseni ja antoi minulle kirjeen. Siinä luki:

Aloin tänään ajatella keskusteluamme San Martin Parkissa noin vuonna 1998. Ihan vain muistutukseksi, istuin itsekseni ja tunsin oloni vähän kurjaksi. Sinä tulit luokseni ja sanoit tunteneesi, että sinun piti puhua minulle. Sanoit – – että oli tullut aika valita – joko pysyä kirkossa ja seurata Jeesusta Kristusta tai jättää kirkko ja olla nauttimatta siunauksista, joita aktiivisuus kirkossa tuo mukanaan. Yksi asia, joka jäi todella mieleeni, oli se, kun sanoit, että jos minä jäisin pois, koko perheeni jäisi pois minun kanssani, mutta jos jatkaisin eteenpäin, hekin tulisivat.

– – Minussa heräsi suuri halu auttaa heitä. – – Niinpä siitä päivästä, jolloin kävimme sen keskustelun, tein päätöksen olla uskollinen Herralle, ja vielä nyt, seitsemän vuoden jälkeen, olen edelleen uskollinen ja perheeni on luja evankeliumissa ja uskollinen Herralle. – – Kiitän todella paljon siitä, että olit minua kohtaan niin suorasanainen ja rehellinen. Et voi aavistaa, kuinka paljon hyvää se sai aikaan.

Tämä nuori mies on nyt palvellut lähetystyössä ja solminut temppeliavioliiton. Olen kiitollinen Herralle, että sain tilaisuuden palvella johtajana. Olen kiitollinen siitä, että olen oppinut ymmärtämään, miten tärkeää on asettua muiden asemaan, jotta voin yrittää ymmärtää, mitä he käyvät läpi.