Kirkon laulujen parantava voima

Elämässäni oli vaihe, jolloin hairahduin kauas periaatteista, joiden tiesin olevan totta. Sen vuoksi tunsin olevani hirveän onneton. Vaikka uskoin, että sovitus toimii muiden ihmisten kohdalla, olin mielestäni ajautunut niin kauas, ettei se koskenut minua. Ajattelin, etten ollut pelastamisen arvoinen.

Eräänä sunnuntaiaamuna kuulin läheisen kristillisen kirkon kellojen soittavan laulua ”Aamuvarhain huoneessasi” (MAP-lauluja, 84). Musiikki kosketti minua, ja ensimmäisen kerran moneen kuukauteen tunsin Hengen. Itkin ymmärtäessäni, että taivaallinen Isä antoi tämän laulun avulla minun tuntea rakkautensa ja tietää, että Hän auttaisi minua.

Parannusprosessi ei ollut helppo, ja monta kertaa tunsin lannistuvani. Mutta tunteet, joita olin kokenut sinä sunnuntaiaamuna, eivät kaikonneet, ja jonkin ajan kuluttua minusta tuli taas täysin aktiivinen ja sain endaumenttini Dallasin temppelissä Texasissa.

Kun nyt kuulen tuon laulun, mieleeni muistuu se herkkä hetki, kun Hän, jonka luulin unohtaneen minut, osoitti minulle rakkautensa sellaisella tavalla, että Hän tiesi minun ottavan sen vastaan.

Aviomieheni ja minä halusimme lisää henkeä perheemme pyhien kirjoitusten tutkimiseen. Olimme kuulleet vanhin Gene R. Cookin, silloin seitsemänkymmenen koorumista, ehdottavan kirkon laulun laulamista ennen perheen pyhien kirjoitusten tutkimistuokiota, joten päätimme noudattaa tätä neuvoa. Vaikka teini-ikäiset poikamme suhtautuivat ajatukseen hieman vastahakoisesti, he suostuivat kokeilemaan sitä.

Seuraavana päivänä soitin kirkon lauluja stereoillamme noin puoli tuntia ennen sovittua lukuhetkeämme. Se, mitä sitten tapahtui, muutti kohdallamme kaiken. Musiikki oli koskettanut silloin 13-vuotiasta poikaamme (joka oli alun perin vastustanut eniten ehdotusta) siinä määrin, että hän halusi laulaa laulun kaikki säkeistöt, ja hän halusi jopa laulaa useamman kuin yhden laulun! Nyt tämä sama poika turvautuu kirkon lauluihin, kun hän on lannistunut tai kokee kiusauksia.

Käytämme kirkon lauluja paitsi perheen tutkiessa pyhiä kirjoituksia niin myös perheillassa ja sunnuntaisin.

86-vuotiaan äitini terveys oli heikentynyt useamman kuukauden ajan, ja pelkäsin, ettei hän olisi enää kauan luonamme. Mieheni ja minä olimme suunnitelleet matkustavamme vaarnakonferenssiin Lilleen, joka on noin 130 kilometrin päässä, mutta olin huolissani siitä, että sisareni jäisi yksinään huolehtimaan äidistämme.

Pyysin taivaalliselta Isältä, että kaikki olisi hyvin, kun olisimme poissa. Mieleeni tulivat heti sanat ”Rauha vaan” (”Mestari, myrsky on suuri”, MAP-lauluja, 59), ja pelkoni kaikkosivat. Lähdimme konferenssiin tuntien rauhaa ja varmuutta siitä, että Herra oli kuullut rukoukseni ja huolehti äidistäni.

Kaikki sujui hyvin, kun olimme poissa.

Jonkin ajan kuluttua sisareni soitti ja kysyi, voisiko aviomieheni Yves tulla avuksi nostamaan äitini vuoteeseen. Pian hänen saavuttuaan sisareni kotiin äitini nukkui pois.

Koska Yves ei halunnut kertoa uutista puhelimessa, hän soitti minulle ja sanoi vain, että sisareni oli hätääntynyt. Hän ehdotti, että kokoaisin joitakin tavaroitani, koska hän tulisi pian kotiin hakemaan minut.

Aloin pakata matkalaukkuani arvellen, että saattaisin viipyä sisareni luona jonkin aikaa huolehtimassa äidistämme. Kun aloitin, Henki antoi minun tietää, ettei pakkaaminen ollut enää tarpeen. Tiesin, että äitini oli kuollut. Mutta tunsin myös rauhaa, aivan kuten olin tuntenut ennen vaarnakonferenssiin lähtöä.

Yves tuli kotiin ja yritti selittää, mitä oli tapahtunut. Helpottaakseni hänen taakkaansa kerroin hänelle, että tiesin jo äidin kuolleen.

Tieto evankeliumista oli jatkuvasti tukenani ja kykenin lohduttamaan sisartani, kun surimme äitiämme. Rukoilin monta kertaa rauhaa ja joka kerta tunsin varmuutta siitä, että taivaallinen Isä ja Vapahtajani Jeesus Kristus auttoivat minua surussani ja tuskassani. Uskomme ja rukoustemme avulla koimme todeksi sen, mitä pyhässä laulussa vakuutetaan: ”Rauha vaan.”

Monia vuosia sitten suunnittelin viettäväni jouluaaton perheeni kanssa ja pelkäsin sitä. Olin liittynyt kirkkoon vähän aiemmin, ja perheeni suhtautui kriittisesti uuteen uskontooni. Tilanne paheni, kun vein äitiäni autolla isoäitini luo. Äitini oli juonut rankasti, ja tunsin kiusausta näpäyttää häntä. Toivottomuus syrjäytti innon, jota yleensä tunsin joulun aikaan. Hiljaa mielessäni rukoilin apua.

Käänsin autoradion viihdemusiikkiasemalle, jota yleensä kuuntelin, ja toivoin, että se kohottaisi mielialaani. Mutta sitten sain tunteen, että minun pitäisi sulkea radio ja laulaa joululauluja. Tein niin, ja äitini – vaikkakin yllättyi – vaikutti rauhallisemmalta. Hän jopa lauloi mukana joitakin joululauluja.

Mielialani muuttui heti, ja muistin joulun todellisen merkityksen. Kun ajattelin, kuinka Vapahtaja antoi epäitsekkäästi henkensä meidän puolestamme, omat ongelmani näyttivät pieniltä ja helpoilta kestää. Tajusin, että minulla oli monia siunauksia elämässäni ja monia syitä riemuita. Olin vakuuttunut siitä, että Pyhä Henki oli kanssani, ja luotin siihen, että voisin vastata rauhanomaisesti mihin tahansa kirkkoa koskevaan arvosteluun, jota saisin osakseni.

Laulaminen ei vienyt pois ongelmiani, mutta se auttoi minua lähestymään vaikeuksiani myönteisen asenteen turvin – ja se muutti kaiken.

Vuonna 1988 liikeyritykseni oli vaikeuksissa. Kun olin neuvotellut vaarnanjohtajani kanssa, vaimoni ja minä päätimme myydä yrityksen ja etsiä muuta työtä. Kokeilin lukuisia keinoja etsiä työtä, mutta jokaisen jälkeen vaimoni ja minä olimme turhautuneita, murheellisia ja vailla säännöllisiä tuloja.

Vuoden päästä varamme olivat vähissä, ja minua painoi kuorma, joka tuntui kestämättömältä. Meillä oli poika lähetystyössä ja kuusi muuta lasta kotona, ja tunsin pettäväni heidät.

Eräänä päivänä tätä kuormaa kantaessani oivalsin, että mielessäni oli soinut usean päivän ajan eräs sävelmä. Pian tajusin, että se oli kirkon laulu, ja Henki lohdutti minua muistellessani sanoja:

Kuormani tuntui heti kevenevän, ja tajusin, että taivaallinen Isä tiesi tilanteeni. Vaikka meillä oli taloudellisia vaikeuksia usean vuoden ajan, tunsin lohtua tiedosta, että Hän opastaisi päätöksiämme, jos pyrkisimme tekemään Hänen tahtonsa.

Muutimme uuteen kaupunkiin ja hankimme ennen pitkää uuden liikeyrityksen. Muiden avulla perheemme kykeni ostamaan kodin ja saamaan yrityksen menestymään.

Vaikka tuo taloudellinen haaste onkin nyt ohi, yritän edelleenkin kuunnella, kun mieleeni tulee kirkon lauluja. Olen oppinut, että taivaallinen Isä vastaa usein rukouksiini pyhän musiikin avulla.

Vuosia sitten äitini sai surmansa auto-onnettomuudessa, jossa oli mukana juopunut kuljettaja. Järkyttyneenä lensin vanhempieni luo ja autoin suunnittelemaan hautajaiset sisarusteni ja loukkaantuneen isämme kanssa.

Palattuani kotiin sain pian kutsun palvella Alkeisyhdistyksen musiikinjohtajana. Valmistautuessani tunteeni tuntuivat jähmettyneen ja aloin epäillä kykyjäni. ”Alkeisyhdistyksen musiikinjohtajan pitää olla innostunut ja iloinen”, ajattelin itsekseni. Minä tunsin vain surua. Halusin rohkaista lapsia, mutta tunsin, että tuottaisin heille pettymyksen. Murhe ahdisti sydäntäni. Mietin, olisinko enää koskaan onnellinen – saati sitten, haluaisinko laulaa.

Päivää ennen kuin aloin palvella uudessa tehtävässäni, aviomieheni ja minä olimme menossa temppeli-istuntoon ystävien kanssa, jotka sinetöitäisiin. Ennen istunnon alkua meidät kutsuttiin temppelin kappeliin alkulaulua, rukousta ja temppelivirkailijan kommentteja varten. Kun lauloimme laulua ”Niin hellä, lempeä” (MAP-lauluja, 52), en voinut olla kiinnittämättä huomiota laulun sanoihin:

Tunsin, että tieni oli ”raskas kulkea” ja oivalsin, että siellä, Hänen pyhässä temppelissään, saisin ”voimaa uudelleen”. Neljännessä säkeistössä kuulin suoran viestin itselleni:

Sillä hetkellä tiesin, että voisin hoitaa minkä tahansa tehtävän ja että voisin tuntea iloa, vaikka kaipasinkin äitiäni. Ja koska tiesin, että Vapahtaja kantoi taakkaani, voisin laulaa!