Perheen yhteinen usko

Yksi perheen yhteisen uskon kasvattamisen ensimmäisiä osatekijöitä on rohkeus perheen perustamiseen. Marco ja Raffaella Ferrini Firenzen 2. seurakunnasta Firenzen piiristä seurustelivat keskenään ennen palvelemistaan lähetystyössä. Pian kotiinpaluun jälkeen he saivat kumpikin temppelissä vaikutelman siitä, että heidän tuli mennä naimisiin pian. ”Italiassa on tavallisempaa mennä naimisiin päälle 30-vuotiaana”, Marco sanoo. Jotkut ystävät ja sukulaiset kyselivät heiltä: ”Miksi te menette naimisiin noin nuorina?”

Pari antaa kunnian Marcon vanhemmille Annalle ja Brunolle, jotka auttoivat heitä arvostamaan avioliittoa. Kun Anna liittyi kirkkoon vuonna 1968, Italiassa oli vain harvoja kirkon jäseniä. Rukoiltuaan asiasta Anna päätti solmia avioliiton Brunon kanssa – miehen, joka kunnioitti hänen uskonkäsityksiään ja salli hänen opettaa heidän lapsilleen evankeliumia. ”En ollut huolissani avioliiton solmimisesta mormonin kanssa, koska Anna ja minä kunnioitimme suuresti toisiamme”, Bruno kertoo.

Vaikka Anna tunsikin tuskaa, koska ei voinut tarjota lapsilleen kaikkia iankaikkisen perheen siunauksia, hän kertoo: ”Tiesin, että mieheni oli hyvä mies, ja lopulta kaikki loksahtaisi kohdalleen.” Sillä välin hän opetti poikiaan Marcoa ja Alessiota asettamaan Vapahtajan elämänsä keskipisteeksi ja arvostamaan perhettä.

Viimein Bruno liittyi kirkkoon. Nykyään hän on Firenzen 2. seurakunnan johtaja. Mutta niiden 29 vuoden ajan, jolloin hän ei ollut kiinnostunut kirkosta, hän ja Anna tekivät silti työtä, jotta heidän avioliittonsa olisi onnellinen. Heidän rakastava suhteensa vaikutti myönteisesti heidän lapsiinsa ja heidän miniäänsä. ”Kun ensimmäisen kerran astuin heidän kotiinsa, huomasin heti, että heidän perhe-elämänsä oli hyvää”, Raffaella sanoo. ”He eivät huuda toisilleen. He ovat rauhallisia ja ystävällisiä toisiaan kohtaan. Minä todella halusin samaa.”

Raffaellakin halusi temppeliavioliiton. Hän sanoo: ”Avioliiton solmiminen temppelissä on hyvä tavoite”, vaikka sen saavuttaminen voi olla vaikeampaa maissa, joissa on vähemmän kirkon jäseniä. ”Saatana yrittää saada meitä tekemään vääriä valintoja, mutta kun meillä on hyvä tavoite selkeänä mielessämme, taivaallinen Isä auttaa meitä voittamaan kaiken, niin että voimme saavuttaa sen tavoitteen.” Hän on kiitollinen siitä, että nykyään myöhempien aikojen pyhien tapaaminen on helpompaa kuin hänen vanhempiensa sukupolven aikana. Hän iloitsee myös siitä, että Herra siunasi häntä mahdollisuudella solmia avioliitto ”ei vain kirkon jäsenen vaan lisäksi kelvollisen pappeudenhaltijan kanssa”.

Raffaella ja Marco osoittivat kiitollisuutensa Herraa kohtaan tekemällä uhrauksia, jotta he saattoivat solmia avioliiton, kun Henki ohjasi heitä siihen. He suunnittelivat yksinkertaiset, vähän rahaa vievät häät, ja Marco päätti lykätä valmistumistaan yliopistosta. ”Kaikki on täällä niin kallista, että on vaikeaa tehdä enemmän kuin yhtä asiaa samalla kertaa – opiskella, olla työssä ja perustaa perhe”, hän sanoo. Taloudelliset huolenaiheet saavat useimmat italialaiset käymään koulut loppuun ja luomaan uran ennen avioliittoa, ”mutta meidän tärkeimpänä toiveenamme oli perustaa oma perhe”, Marco sanoo. Hän käsitti, että sen toteuttamiseen tarvittiin lähinnä vain kolmea asiaa: työpaikkaa, asuntoa ja uskoa mennä eteenpäin. Aluksi ”en saanut kovin hyvää työpaikkaa, mutta se riitti”, Marco kertoo. ”Milloin tahansa on tehtävä vaikea päätös, siihen täytyy vain ryhtyä. Tulee kulkea uskon turvin ja pyrkiä tekemään parhaansa”, luottaen, että tarvittavat siunaukset tulevat. Viimein häntä siunattiin parempipalkkaisella työllä matkailuyrityksessä lähetystyössä oppimiensa vieraiden kielten ansiosta. Hänellä on todistus myös kymmenysten maksamisesta, koska hänen nuorella perheellään ei ole koskaan ollut puutetta.

Marco arvostaa kirkon johtajien neuvoa hankkia koulutus, ja hän aikoo suorittaa tutkintonsa, kunhan heidän lapsensa ovat vähän vanhempia. Mutta tällä hetkellä ”tunnen Hengen kertovan minulle, että minun on tärkeää olla perheeni kanssa. Ja siitä asti kun kaksi lastamme Giulia ja Lorenzo syntyivät, en ole katunut hetkeäkään.”

”Meillä ei ole paljon rahaa”, Raffaella sanoo, ”mutta olemme onnellisia.” He ovat kiitollisia osallistuessaan onnensuunnitelmaan ja opettaessaan sen totuuksia seuraavalle sukupolvelle – heidän perheessään kolmannelle polvelle, joka vastaanottaa evankeliumin siunaukset.

Hengellinen ykseys voi olla ratkaisevan tärkeä osatekijä perheen vahvan yhteisen uskon kasvattamisessa, sanoo Piero Sonaglia, joka kuuluu Rooman vaarnaan. ”Oleminen yhtä tarkoituksessa voi olla voimanlähteenä kaikille perheille”, mutta se on siunaus varsinkin silloin, kun tarkoituksena on ”kulkea yhdessä kohti Jeesusta Kristusta”. Tämä on hänen perheensä tärkein tavoite.

Asiat eivät ole aina olleet Pierolla samassa tärkeysjärjestyksessä. Hän jäi pois kirkosta 15-vuotiaana eikä ajatellut mennyttä ennen kuin hänestä tuli isä ja hänen oma isänsä oli vähällä kuolla sydänkohtaukseen. Nämä tapaukset herättivät muistot evankeliumin opetuksista, joita hän oli oppinut lapsena. ”Tiesin hyvin selvästi, että minun oli tehtävä parannus ja pantava elämäni järjestykseen”, hän kertoo. Hän tiesi myös, että ”niin tärkeä ja järisyttävä muutos” vaikuttaisi hänen perheeseensä. Hänen vanhempansa olivat eronneet osaksi uskonnollisten erimielisyyksien vuoksi, ja hän halusi oman perheensä olevan yhtä.

Pieron vaimo Carla oli varttunut harjoittaen toista uskontoa kuin hän ja oli lapsena käynyt kirkossa joka sunnuntai. ”Mutta tulin aina kotiin entistä hämmentyneempänä”, Carla kertoo. Hänelle uskonto oli ollut pikemminkin osa perinnettä kuin jotakin, mikä muovaisi hänen elämäänsä. Carla janosi jotakin enemmän. Hän kertoo: ”Tunsin voimakasta halua rukoilla taivaallista Isää itsekseni, käyttäen omia sanojani”, kirjoitettujen rukousten sijaan. Hänen syvä, rukoileva suhteensa Herraan valmisti häntä ottamaan vastaan palautetun evankeliumin, kun Piero palasi aktiiviseksi.

Nykyään Piero ja Carla ovat vanhempina yhtä uskossa, ja he pyrkivät valmistamaan poikiaan Ilariota ja Mattiaa vastustamaan kiusauksia – jo nyt, kun he ovat vielä nuoria. ”Luemme pyhiä kirjoituksia joka ilta ja pidämme perheillan”, Carla kertoo. ”Poikamme osallistuvat mielellään. Käymme kirkossa. Rukoilemme yhdessä. Käymme temppelissä.” Säännöllinen temppelissä käyminen ei ole mikään pieni saavutus Pierolta ja Carlalta, kun lähimmät temppelit ovat Sveitsissä ja Espanjassa.

”Pyrimme huomaamaan jokaisen hetken mahdollisuutena opettaa”, Piero lisää. ”Tässä elämänsä vaiheessa pienet poikamme opettelevat varsinkin tottelemaan vanhempiaan.” Piero toivoo, että tämän avulla he oppivat olemaan kuuliaisia taivaalliselle Isälle, mikä varustaa heidät voimalla ja todistuksella, jota he tarvitsevat pysyäkseen uskollisina läpi teinivuosiensa ja sen jälkeenkin. Hän tietää – ja haluaa lastensakin tietävän – että kestävä onni löytyy vain kuuliaisuudesta Jumalalle.

Pieron tavoin Andrea Rondinellikin, joka kuuluu Rooman vaarnaan, löysi evankeliumin elämäänsä mullistaneen tapahtuman eli isänsä kuoleman jälkeen. ”Käsitin, ettei se voinut päättyä sillä tavoin”, hän sanoo. Hän tunsi, että haudan tuolla puolen on oltava elämää ja että elämällä ja kuolemalla on oltava tarkoitus. Hän oli kohdannut kirkon 15 vuotta aikaisemmin, kun hänen siskonsa kastettiin. Isänsä kuoleman jälkeen hän etsi käsiinsä lähetyssaarnaajat, ja 15 päivää myöhemmin hänet kastettiin.

Pian Andrea sai patriarkallisen siunauksensa. Siinä Herra lupasi hänelle iankaikkisen kumppanin. ”Etsiessäni häntä rukoilin paljon”, hän kertoo. Hän halusi vaimon, jolla olisi hänen kanssaan yhteinen hengellinen tarkoitus, ja hän purki yhden kihlauksen, kun hänen morsiamensa ei halunnut tulla sinetöidyksi temppelissä. ”Tein kaiken voitavani ollakseni valmis sitä hetkeä varten, jolloin tapaisin vaimoni”, hän kertoo. Vastauksena yhteen rukouksistaan Andrea sai tunteen, että jonakin päivänä hänellä olisi poika. Tämä kokemus auttoi häntä olemaan kärsivällinen, kunnes hän tapasi Marielan.

Mariela oli löytänyt evankeliumin 11-vuotiaana Kolumbiassa. Palveltuaan lähetystyössä kotimaassaan hän meni käymään Italiassa. Hän yllättyi – ja hieman huolestuikin – tuntiessaan Hengen kehottavan häntä jäämään maahan pysyvästi. ”Kolumbiassa kaikki oli kunnossa”, hän kertoo. ”Minulla oli työpaikka. Olin mukana kirkon toiminnassa. Minulla oli mahdollisuus opiskella. Mutta sydämessäni tunsin, että olin täällä jotakin tarkoitusta varten, että minun tehtäväni oli täällä.”

Andrea on kiitollinen siitä kehotuksesta. Hän tapasi Marielan kaksi vuotta kasteensa jälkeen, ja nykyään he saavat nauttia sellaisesta avioliitosta, jota he olivat odottaneet – sinetöityinä temppelissä ja tasavertaisena aisaparina uskossa. He kasvattavat jatkuvasti ykseyttään ”viettämällä aikaa yhdessä, kuten menemällä kävelyille”, Mariela kertoo.

Perheilta on myös ratkaisevan tärkeä. ”Poikamme kaste sai mukaansa koko perheen”, Andrea kertoo. Kuukausien ajan he viettivät perheiltoja opiskellen, kuinka valmistautua kastetta ja konfirmointia varten, ja ”tutkien periaatteita, jotka Daniele ottaisi vastaan. Olimme kaikki mukana yhdessä, ja tunsimme olevamme hyvin valmistautuneita sitä tilaisuutta varten.” Aina kun he pitävät perheillan, lapset osallistuvat ohjelmaan. ”Tyttäremme Valentina johtaa laulua”, Andrea kertoo. Hän hymyilee. ”Hän on oikein hyvä.” Daniele valitsee laulut ja auttaa joskus oppiaiheen valmistamisessa. ”Jokainen maanantai on aina ihana kokemus kaikille perheemme jäsenille”, Andrea sanoo. Senkaltaiset kokemukset vahvistavat hengellistä perustaa, jolle heidän lapsensa ja lastenlapsensa voivat rakentaa.

Kolmas osatekijä perheen yhteisen uskon kasvattamisessa on elää iloa tuntien, sanoo Lorenzo Mariani, joka kuuluu Pisan seurakuntaan Firenzen piirissä. Lorenzo on neuvonantaja piirin johtokunnassa, kun taas hänen vaimonsa Ilaria on kotiäiti, joka palvelee Nuorissa Naisissa. Heillä on paljon tekemistä, ja he pyrkivät tekemään kaiken hymyillen. He uskovat, että heidän näkyvä onnellisuutensa voi auttaa muovaamaan heidän lastensa asenteita evankeliumia kohtaan. ”Kun teemme jotakin kirkon hyväksi, olemme hyvänä esimerkkinä, kun emme näytä rasittuneilta ja meillä on hyvä asenne”, Lorenzo sanoo. ”Lapset kyllä huomaavat, tekeekö jotakin iloiten vai ainoastaan velvollisuudesta.”

”Mietin joka päivä paljon sitä, kuinka juurruttaisin uskon lapsiini”, Ilaria sanoo. Hän toivoo, että hänen jatkuva, rakastava huolenpitonsa osoittaa heidän pojilleen Gioelelle ja Davidelle perheiden tuottaman ilon ja että ihmissuhteet ovat tärkeämpiä kuin raha. Hän kertoo: ”Niihin voimiin, jotka Italiassa uhkaavat perhettä, kuuluvat ihmiset, jotka eivät halua mennä naimisiin tai eivät halua enempää kuin yhden lapsen voidakseen kustantaa lapselleen paljon etuoikeuksia.” Hän myöntää, että muilla lapsilla on enemmän tavaraa kuin heidän lapsillaan, ”mutta ne ovat vähemmän tärkeitä” kuin se, että käyttää aikaa opettaakseen lapsilleen iankaikkisia totuuksia.

Toisinaan Ilaria tuntee olonsa yksinäiseksi, kun niin monilla naisilla on ihmissuhteita työpaikalla, mutta hän rukoilee apua ja tuntee Hengen täyttävän hänet onnella ja voimalla. ”Minua on myös siunattu, kun kirkossa on paljon sisaria, jotka rakastavat minua”, hän sanoo. Joskus kun hän rukoilee apua, joku seurakunnan sisar soittaa ja tarjoaa tukea.

Mitä tulee suvun antamaan tukeen, Ilaria ja Lorenzo odottavat innolla päivää, jolloin heidän jälkeläisillään on monia sukupolvia uskollisia esivanhempia, joilta oppia ja joita jäljitellä. ”Rukoilemme jälkeläistemme puolesta”, Lorenzo sanoo. Toisen polven kirkon jäsenenä ”tunnen harteillani suuren vastuun olla vahvana lenkkinä ketjussa”.

Lorenzo ja Ilaria tuntevat valtavaa kiitollisuutta etuoikeudesta olla pioneereja – suvussaan ensimmäisiä, jotka kasvattavat lapset evankeliumin valossa. Lorenzon äiti oli perheessään ensimmäinen, joka liittyi kirkkoon, ja Ilaria kuuli kirkosta tädiltään. ”Evankeliumi auttaa suuresti vahvistamaan avioliittoamme”, Lorenzo sanoo. Se ”antaa meille iankaikkisen näkökulman perheeseemme. Pyrimme tekemään oikean valinnan katsottuna iankaikkisuuden näkökulmasta eikä kuolevaisuuden näkökulmasta.” Nämä valinnat ovat niiden vahvojen siteiden ydin, jotka yhdistävät yhden uskollisen sukupolven seuraavaan.

”Joskus kun kuulen yleiskonferenssissa puhujan kertovan isovanhempien isovanhemmistaan, jotka olivat pioneereja ja ylittivät tasangot, tulen vähän kateelliseksi”, Ilaria myöntää. Hänen on vaikea kuvitella, miltä tuntuu, kun koko sukupuu on täynnä ihmisiä, jotka ovat uhrautuneet evankeliumin hyväksi. Häntä ja Lorenzoa kuitenkin rohkaisee kirkon kasvu, jota he ovat nähneet omassa maassaan. He ovat kiitollisia niistä ensimmäisistä lähetyssaarnaajista, jotka kylvivät siemenet maahan, ja he tietävät suuremman sadon olevan tulossa.

Ilaria hymyilee kuvitellessaan sen päivän. ”Tiedän, että jonakin päivänä joku lukee isomummo Ilarian päiväkirjaa.” Perheen kertomukset uskosta alkavat hänestä tänä päivänä.

Samalla kun Italian kansalaiset säilyttävät antiikin ajan muistomerkkejään ja renessanssin lumoa, italialaiset myöhempien aikojen pyhät myös tekevät historiaa. He luovat iankaikkisesti merkityksellistä suvun historiaa pitämällä käskyt ja opettamalla lapsiaan tekemään samoin. He odottavat innolla Vapahtajan paluuta ja toivovat, että heidän jälkeläisensä ovat Hänen opetuslastensa joukossa.

Tämän saavuttaakseen he pyrkivät olemaan itse todellisia opetuslapsia. He osoittavat, että on mahdollista kestää, olla uuttera, olla onnellinen ja perustaa onnellisia perheitä, joita temppeliliitot yhdistävät. Sanojen ja esimerkin avulla he opettavat nousevalle sukupolvelle, mitä merkitsee ravita uskoa Jeesukseen Kristukseen.