Tiesinkö todella?

Erään vaiheikkaan illan päätteeksi vuonna 1998 Australiassa paras kaverini kysyi, voisinko antaa hänelle kyydin. Ollessamme menossa hänen kotiinsa keskustelumme kääntyi perususkonkäsityksiimme. Hän oli ateisti, ja minä olin myöhempien aikojen pyhä. Minä olin aina tiennyt, että oli olemassa Jumala; hän oli aina uskonut, ettei Jumalaa ollut olemassa.

Sinä iltana tein jotakin, mitä en ollut tehnyt koskaan aikaisemmin. Juuri ennen kuin jätin ystäväni kyydistä, kerroin hänelle tietäväni, että Jumala elää, että Jeesus on meidän Vapahtajamme ja että Joseph Smith näki Heidät näyssä.

Olin usein puhunut näistä asioista hänen kanssaan, mutten ollut koskaan kertonut hänelle tietäväni, että ne olivat totta. Ymmärsin kuitenkin, että jos aioin jättää häneen pysyvän vaikutelman, minun pitäisi lausua hänelle todistukseni näistä asioista.

Kun hän avasi auton oven, hän puristi kättäni ja sanoi: ”Hei, tuohan on tosi siistiä. Meidän kaikkien tulee olla lujia uskonkäsityksissämme.”

Ongelmana oli kuitenkin, että en tiennyt – en oikeasti. Sillä hetkellä tuntui oikealta sanoa nuo asiat, mutten ollut koskaan saanut hengellistä vahvistusta niiden totuudellisuudesta.

Kotimatkani kesti 20 minuuttia. Nuo 20 minuuttia muuttivat elämäni. Kun kävin läpi keskusteluamme, aloin ajatella elämääni ja suuntaa, johon olin menossa. Niitä ajatellessani laulu ”Hän elää, Vapahtajani” tuli mieleeni ja tunkeutui sieluuni. Aloin laulaa ääneen:

Kun lauloin, silmiini tuli kyyneliä Hengen todistaessa minulle niiden sanojen totuudellisuudesta ja vahvistaessa, että todistukseni oli tosi. Silloin käsitin, että todistuksen voi löytää lausumalla sen.²

En koskaan unohda, kuinka Henki todisti minulle todistukseni totuudellisuudesta. Tiedän, että Vapahtajani elää, koska Henki todisti siitä sielulleni. Tämä todistus minulla oli ilo jakaa vähän myöhemmin kokoaikaisena lähetyssaarnaajana.