Loukussa cumbucassa

Kun olin 16-vuotias, muistan, kuinka tulin yhtenä iltana jostakin kirkon toiminnasta kolmen ystäväni kanssa. Olimme kaikki pappien koorumissa ja meillä oli hauskaa yhdessä. Pysäköimme auton kotini eteen, ja jutellessamme siitä, miten hauskaa meillä oli kirkossa, yksi ystävistäni teki ehdotuksen.

Lähellä oli kerho, joka oli suosittu teini-ikäisten keskuudessa. Perjantaisin ja lauantaisin siellä oli tanssit. Hän sanoi: ”Meidän pitäisi mennä kerran niihin tansseihin.” Hän ehdotti, että voisimme jopa käyttää tilaisuutta saarnata evankeliumia siellä oleville nuorille. Me kolme muuta yritimme kertoa hänelle, ettei se kuulostanut kovin hyvältä idealta. Tasovaatimukset eivät olisi samat kuin kirkon toiminnoissa. Ihmiset siellä polttaisivat ja joisivat alkoholia. He olisivat säädyttömästi pukeutuneita. Suurin osa musiikista olisi sopimatonta, kovaäänistä ja kiivasrytmistä ja usein täynnä vihjailevia sanoja.

Tämä poika oli hyvä ystävämme, hyvin aktiivinen nuorukainen. Mutta hän intti inttämistään, että meidän pitäisi mennä. ”Kyllä se käy, kunhan emme mene mukaan pahoihin juttuihin”, hän sanoi. Me kolme yritimme saada hänet luopumaan ajatuksesta, mutta emme onnistuneet. Viimein hän sanoi: ”Sitten minä menen yksin. Aion näyttää teille, ettei siinä ole mitään väärää. Ja teiltä jää kokematta jotakin hyvin hauskaa.” Hän oli päättänyt työntää kätensä cumbucaan.

Perjantaina hän meni tansseihin. Seuraavana päivänä, lauantaina, hän tuli kirkon järjestämään toimintaan kehuskellen sillä, kuinka hauskaa tansseissa oli ollut. Hän kutsui meidät mukaan seuraavalla viikolla. Emme koskaan menneet, mutta hän päätyi käymään siellä säännöllisesti, kunnes hän alkoi käydä myös lauantai-illan tansseissa. Sitten sunnuntaina hän tuli myöhässä kirkkoon, koska hän oli väsynyt siitä, että oli ollut ulkona niin myöhään. Lopulta hän alkoi jättää kirkossakäyntejä väliin.

Ajan myötä hän lakkasi käymästä kirkossa säännöllisesti. Hän ei koskaan lähtenyt lähetystyöhön. Muutama vuosi sitten otin häneen yhteyttä puhelimitse. Hän asui toisessa kaupungissa kaukana minusta. Kun aloimme puhua kirkosta, hän oli hyvin kylmä, ei se sama ihminen, jonka tunsin aikoinaan.

Kun katson taaksepäin, ajattelen meitä neljää siinä autossa. Muut kolme pysyivät kaikki aktiivisina kirkossa, solmivat temppeliavioliiton ja ovat palvelleet pappeusjohtajina. Mutta tuo yksi hieno ystävä jäi pois, meni naimisiin kirkon ulkopuolella ja on nykyään täysin epäaktiivinen. Hänen lapsensa eivät tunne evankeliumin siunauksia. Vaikka hän voi vielä tehdä parannuksen, ja toivon, että hän tekee, hän on menettänyt arvokasta aikaa ja tilaisuuksia.

Sinä iltana autossa me neljä olimme tienristeyksessä. En tiennyt silloin, että päätös oli niin tärkeä. Me yksinkertaisesti tiesimme, ettei ollut soveliasta mennä sinne, minne hän halusi mennä. Muistan hänen sanoneen: ”Menemme sinne, ja hyvän esimerkkimme ansiosta käännytämme muutamia niistä nuorista.” Mutta häntä huiputettiin, ja lopulta hän oli se, joka käännytettiin eri polulle. Kun katson taaksepäin, voin nähdä, että jollakin, mikä näyttää pieneltä, voi olla valtava vaikutus vuosien kuluttua. Olen iloinen siitä, että osasin valita oikein.

Kohdassa Oppi ja liitot 87:8 meille annetaan neuvo: ”Seisokaa siis pyhissä paikoissa.” Meidän pitäisi seisoa siellä, missä Herra odottaa meidän seisovan. Meidän täytyy päättää tänään, ettemme vaaranna tasovaatimuksiamme mistään syystä. Emme anna Saatanan pettää meitä. Emme joudu loukkuun.

Raamatussa kerrotaan Daavidista, jolla oli paimenpoikana Herran mielen mukainen sydän (ks. 1. Sam. 13:14; 16:7). Hänet, kahdeksasta pojasta nuorimman, Samuel voiteli tulemaan Israelin kuninkaaksi, ja ”Herran henki tuli Daavidiin ja pysyi hänessä siitä päivästä alkaen” (1. Sam. 16:13). Daavid taisteli Goljatia vastaan ja kukisti tämän Herran nimessä (ks. 1. Sam. 17:45–51). Takaa-ajettunakin häntä siunattiin ja johdatettiin ja hänet tunnustettiin Herran voidelluksi, ja viimein hänestä tuli mahtava kuningas Israelissa (ks. 1. Sam. 19–26; 2. Sam. 5:3, 8, 10).

Mutta sitten tuli hetki, jolloin Daavid ei seisonut pyhässä paikassa. Sen sijaan hän seisoi katolla ja katseli, kun kaunis nainen peseytyi. Vaikka nainen oli toisen miehen vaimo, Daavid ihastui häneen eikä päästänyt irti pahoista ajatuksistaan. He tekivät aviorikoksen, ja kun nainen tuli raskaaksi, Daavid järjesti naisen aviomiehen kuoleman. (Ks. 2. Sam. 11:2–17.) Sen sijaan että Daavid olisi päästänyt irti kiusauksesta, hän antoi sille periksi. Koko loppuelämänsä hän katui sitä, mitä oli tehnyt.

Kuinka siis tiedät, missä seisoa ja mitä tehdä? Yksi apulähde on Nuorten voimaksi. Sinun pitää tuntea tuo lehtinen. Siinä opetetaan hyvin selkeästi, mikä on sopivaa pukeutumista ja musiikkia, millaista kieltä sinun pitäisi käyttää, millaisia ystäviä sinulla pitäisi olla, ja paljon muuta. Sinun pitää tuntea nämä tasovaatimukset ja sinun pitää päättää nyt, että noudatat niitä etkä tee kompromisseja. Päätöksentekoa ei voi jättää kiusauksen hetkeen.

Presidentti Spencer W. Kimball (1895–1985) on sanonut: ”Teidän on tarpeen valita vain kerran, mitä myönteistä haluatte saavuttaa – kuten mennä lähetystyöhön ja elää kelvollisesti solmiaksenne avioliiton temppelissä – niin silloin kaikki muut näihin tavoitteisiin liittyvät päätökset on helppo tehdä. Muussa tapauksessa jokainen harkintatilanne on arveluttava ja jokainen välttelevä vastaus voi johtaa erehdykseen. On asioita, joita myöhempien aikojen pyhät tekevät, ja on asioita, joita me yksinkertaisesti emme tee. Mitä pikemmin päätätte tehdä oikein, sitä parempi.”¹

Rakkaat nuoret ystäväni, olkaa älykkäämpiä kuin apina! Älkää tarttuko sellaiseen, mikä näyttää houkuttelevalta, ja sitten kieltäytykö päästämästä irti. Seisokaa siellä, missä Herra haluaa teidän seisovan, tehkää se, mitä Hän haluaa teidän tekevän, älkääkä koskaan jääkö loukkuun cumbucaan.