Auta minua!
Tiffany Lewis, Texas, USA
Pietarissa opiskeluni toisena iltana menin keskustaan ystävieni kanssa pelaamaan amerikkalaista jalkapalloa. Pelin jälkeen päätin matkustaa kokeeksi bussilla kotiin. En ollut koskaan matkustanut bussilla Venäjällä, mutta isäntäperheeni äiti oli kertonut minulle, että bussi 7 tai bussi 1 toisi minut kotiin. Kun siis bussi 7 tuli, nousin siihen.
Ajaessamme katselin myymälöitä ja tarkkailin jalkakäytävillä kulkevia ihmisiä. Hiljakseen alue alkoi näyttää vieraalta. Katsoin kelloani ja tajusin, että olin ollut kyydissä puoli tuntia.
Äkkiä bussi pysähtyi, valot sammuivat ja kaikki nousivat pois bussista. Yrittäen olla hätääntymättä katselin ympärilleni apua etsien. Tiesin, että jos löytäisin metron, pääsisin turvallisesti kotiin. Huomasin kauempana kadulla nuoren pariskunnan ja kävelin heidän luokseen.
”Olen eksyksissä”, sanoin. ”Tiedättekö, missä metro on?”
”Metro on hyvin kaukana täältä”, mies sanoi. ”Mutta tuolla on bussipysäkki. Nouse bussiin numero 5, niin se vie sinut metron luo.”
Kiitin häntä ja kävelin nopeasti katua pitkin. Kun bussi lähestyi pysäkkiä, se ei kuitenkaan ollut numero 5 vaan numero 1. Muistelin isäntäperheeni äidin sanoja: ”Nouse bussiin 7 tai bussiin 1, niin pääset kotiin.”
Nousin vastahakoisesti bussiin, ja niin me jälleen ajoimme ja ajoimme. Matkustajat nousivat pois bussista yksi kerrallaan, kunnes olin ainoana jäljellä.
Viimein bussi pysähtyi tien viereen.
”Sinun on noustava bussista”, kuljettaja sanoi. ”Tämä on päätepysäkki.”
Vapisin kauttaaltani yrittäessäni vetää henkeä ja pidätellä kyyneliä. Oli jo melko myöhä, ja jos en pystyisi löytämään metroa ennen kuin se menisi kiinni, minun olisi vietettävä yö Pietarin kaduilla.
”Auta minua, taivaallinen Isä”, rukoilin ääneti ja lähdin kävelemään. Sitten pinkaisin juoksuun ja aloin viittoa ohi ajaville takseille. Yksikään ei pysähtynyt.
Pian tulin toiselle bussipysäkille, joka oli täynnä ihmisiä. Lähestyvän bussin – numero 7 – valot lankesivat meihin. Epäröin. Bussit olivat vain saaneet minut eksymään, mutta vahva voima takanani työnsi minut ylös portaita bussiin. Istuuduin raskaasti penkille vilkaisten kelloani. Se oli 23.50. Metro sulkeutuisi kymmenen minuutin kuluttua.
Suljin silmäni kuiskaten taas: ”Auta minua.” Kun avasin silmäni, näin metroaseman kirkkaat valot bussin pysähtyessä. Juoksin pois bussista ja metroon ehtiäkseni illan viimeiseen junaan.
Istahtaessani ajattelin, kuinka taivaallinen Isämme laskee varpusensa (ks. Matt. 10:29–31), ja kiitin Häntä hiljaa mielessäni. Tiesin sinä pimeänä yönä tuossa suuressa kaupungissa, että Hän oli johdattanut minut kotiin.