Sinä tiedät jo

Kerran koulussa eräs luokkatoverini ja minä päädyimme jotenkin puhumaan uskonnosta. Luokkatoverini ärtyi hieman, ja hän alkoi arvostella sitä, mihin uskon.

Hän katsoi minua silmästä silmään ja sanoi: ”Uskot kirkkoosi vain siksi, että vanhempasi ovat kasvattaneet sinut sen piirissä. Muuten et uskoisi.”

En muista, mitä sanoin hänelle, mutta jäin ajattelemaan hänen kommenttiaan ja miettimään, miksi hän sanoi niin. Olin kasvanut kirkon piirissä enkä ollut milloinkaan todella asettanut kyseenalaiseksi kirkon opetuksia tai oppeja. Jo pienestä asti olin tuntenut, että kirkko on tosi. Jo ennen kuin minut edes kastettiin, perheemme luki yhdessä Mormonin kirjaa, ja minä tiesin, että se on totta. En vain uskonut – tiesin sen vailla mitään epäilyksiä. En kuitenkaan kyennyt määrittelemään täsmällistä hetkeä, jolloin olin saanut todistuksen siitä. Jonkin aikaa se vaivasi minua. Halusin saada erityisen kokemuksen, kun rukoilisin ja saisin kuin salamana vastauksen. Sitä ei koskaan tapahtunut.

Sen hetken kykenin kuitenkin määrittämään, kun todistukseni sai vahvistuksen. Ensimmäisen lukiovuoteni jälkeen lähdin eräiden muiden nuorten kanssa kiertokäynnille kirkon historiallisilla paikoilla. Kun saavuimme pyhään lehtoon, oppaamme kehotti meitä pyytämään henkilökohtaista vahvistusta, että se, mitä siellä oli tapahtunut, oli totta – että Isä Jumala ja Jeesus Kristus olivat ilmestyneet Joseph Smithille ja saattaneet alulle palautuksen. Etsin lehdosta rauhallisen paikan ja luin kertomuksen ensimmäisestä näystä. Sen jälkeen polvistuin ja rukoilin. Tiesin jo, että ensimmäinen näky oli tapahtunut ja että Joseph Smith oli profeetta. Mutta kysyin siitä huolimatta. Lopetin rukoukseni, eikä mitään tapahtunut. Ei suurta tunnetta, ei näkyä, ei enkeleitä. Ei mitään.

Etsin kiven, istuuduin sille, avasin patriarkallisen siunaukseni ja aloin lukea. Siunauksessani mainittiin evankeliumin palautus, ja mielessäni toistuivat sanat: ”Sinä tiedät jo. Sinä tiedät jo.”

Jos voisin palata siihen hetkeen, kun ystäväni asetti kyseenalaiseksi sen, mihin uskoin, en tiedä, kuinka kuvailisin sitä, mistä tiedän, että kirkko on tosi. Mutta toivon, että olisin kertonut hänelle, että vaikka vanhempani olivat opettaneet minulle sen, minkä he tiesivät olevan totta, minun oli saatava se vastaus itse. Ja minä sain.

Minun ei tarvinnut mennä pyhään lehtoon tietääkseni, että kirkko on tosi. Minä en tarvinnut mitään suurta kokemusta tietääkseni, että kirkko on tosi. Minä tarvitsin vain muistutuksen: ”Sinä tiedät jo.”