Halaus Jenniferille

Jennifer sulki huoneensa oven ja heittäytyi vuoteelle. Hän pyyhki kuumat, märät kyyneleet poskiltaan ja yritti hillitä nyyhkytyksensä.

Hän oli juuri riidellyt isoveljensä ja -siskonsa kanssa. Äiti ja isä olivat lähteneet ruokakauppaan, ja tuntui siltä kuin he eivät koskaan tulisi kotiin.

Jenniferistä tuntui kauhealta. Vaikka hän yritti kuinka estää huuliaan vapisemasta, hän tunsi silti itsensä hyvin onnettomaksi. ”Jos äiti ja isi olisivat kotona, kaikki tuntuisi paljon paremmalta”, hän ajatteli.

Silloin Jennifer muisti jotakin, mitä hän oli oppinut Alkeisyhdistyksessä rukouksesta. ”Voitte rukoilla milloin tahansa”, hänen Alkeisyhdistyksen opettajansa oli sanonut. ”Voitte rukoilla, kun tunnette itsenne iloisiksi ja kun tunnette itsenne surullisiksi.”

Jennifer polvistui vuoteensa ääreen. Hän veti peiton päänsä yli, niin ettei häntä keskeytettäisi, jos joku aukaisisi oven. Hän pyyhki taas kyyneleensä, pani käsivartensa ristiin ja alkoi rukoilla.

”Taivaallinen Isä”, hän sanoi, ”anna anteeksi, että riitelin veljeni ja siskoni kanssa tänään. Ja autathan, että minulle tulisi parempi olo. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.”

Nyt Jenniferiä ei enää itkettänyt. Vähitellen paha olo hänen sisällään vaihtui lämpimäksi, rauhalliseksi tunteeksi. Hänestä tuntui hyvältä ja hän tunsi itsensä rakastetuksi aivan kuin joku olisi halannut häntä.

Kun Jenniferin vanhemmat tulivat myöhemmin kotiin, hän oli pyytänyt anteeksi ja leikki taas veljensä ja siskonsa kanssa. Äidin tullessa ovesta Jennifer juoksi tervehtimään häntä halauksella. Äidin halaus tuntui ihanalta, mutta Jennifer oli oppinut, että silloinkin kun äiti ei ollut kotona, hän saattoi tuntea taivaallisen Isän lohduttavaa rakkautta.