Pienillä ja yksinkertaisilla keinoilla

Kun ajattelen nuoruudenkokemuksiani, ajattelen kertymää monista pienistä ja yksinkertaisista asioista, jotka vahvistivat todistustani (ks. Alma 37:6–7). Nuoruuteni seurakunta oli kuin suuri perhe. Kun meillä oli seurakunnan päivällinen, kaikki tulivat. Aina kun Apuyhdistyksellä oli myyjäiset tai Alkeisyhdistyksellä oli paraati, kaikki tulivat. Seurakuntamme oli seuraelämämme.

Kun muistelen ensimmäistä seurakunnan show’ta, jossa olin mukana, muistan erityisesti varhaisaamun harjoitukset, rukoukset, juttelemisen muiden kanssa odottaessamme omaa esiintymisvuoroamme ja toveruuden, jota tunsimme maalatessamme lavasteita, harjoitellessamme ja oppiessamme yhdessä. Ne olivat hetkiä, jolloin näin, miten evankeliumi toimi todellisten ihmisten todellisessa elämässä. Näin, kuinka neuvojani ratkaisivat ongelmia, kuinka johtajat toimivat paineen alla, kuinka puolisot tulivat toimeen keskenään, ja tein mielessäni päätöksiä elää niiden periaatteiden mukaan, joita minulle opetettiin sunnuntaisin. Tunsin Hengen, kun rukoilimme ihmeitä, kuten että muistaisimme osamme tai että yksi nuorista tervehtyisi.

En muista vuorosanojani tuossa show’ssa enkä muista monia muitakaan yksityiskohtia. Mutta sen muistan, miltä minusta tuntui, kun esiinnyimme ja kun katsoin seurakuntani jäsenten kasvoja ja näin heidän hyväksyntänsä ja tunsin heidän rakkautensa.