Veljeni käyrätorvi

Vartuin kuunnellen, kun isoveljeni harjoitteli soittamaan käyrätorvea. Päivästä toiseen, vuodesta toiseen hänen torvensa ääni kantautui talostamme. Saatoin kuulla sen jopa korttelien päähän, kun kävelin kotiin alakoulusta.

Mielipidettäni kysyttäessä olisin varmasti väittänyt, että veljeni oli paras käyrätorven soittaja kautta aikojen. Siitä huolimatta hänen jatkuva soittonsa hävetti minua joskus, ja kerran pyysin äidiltä, että hän pakottaisi veljeni lopettamaan. Veljeni otti käyrätorvensa mukaan jopa lomalle!

Vuosia myöhemmin olimme veljeni kanssa musiikkikilpailussa Pohjois-Kaliforniassa suuren yliopiston kampuksella, jossa en ollut käynyt koskaan aiemmin. Ollessamme siellä lukioni madrigaaliryhmä tuli ensimmäiseksi, mikä merkitsi sitä, että meidän piti esiintyä uudelleen myöhemmin samana päivänä. Saimme ohjeet siitä, missä ja milloin tapaisimme, ja me kaikki lähdimme omille teillemme. Huomasin pian olevani yksin. Seisoin keskellä kampusta katsellen kaikkia kookkaita rakennuksia. En nähnyt ketään tuttua, mutta muistin, mitä äiti oli käskenyt minun tehdä, jos joskus eksyisin: ”Pysy paikoillasi.”

Pysyin mutta olin liian ujo pyytämään ohjeita enkä sitä paitsi tiennyt, minne olin menossa. En muistanut mitään, mitä meille oli kerrottu tapaamispaikasta tai -ajasta. Mutta äkkiä mieleeni juolahti ajatus pyytää apua taivaalliselta Isältä. En ollut silloin kirkon jäsen, mutta olin käynyt kirkossa säännöllisesti myöhempien aikojen pyhiin kuuluvien ystävieni kanssa ja minulle oli opetettu, että taivaallinen Isä vastaa rukouksiin.

Niinpä seisoin paikoillani ja rukoilin hiljaa sydämessäni. Ennen kuin olin edes sanonut aamenen, heristin korviani. Jostain kaukaa ja hyvin hiljaa kuulin tutun äänen – äänen, jota olin kuunnellut suurimman osan elämääni. Kun aloin kävellä äänen suuntaan, se voimistui. Voisiko se olla veljeni käyrätorvi? Olin varma siitä.

Mutta sitten alkoi kuulua muidenkin käyrätorvien soittoa. Epäröin. Luulinko todella, että osaisin erottaa, mikä kaikista noista torvista oli veljeni? Aina kun epäilin, kuulin kuitenkin hänen torvensa, aivan kuin se olisi kutsunut minua. Kun menin erääseen rakennukseen, kiipesin portaat ja pääsin lähemmäs soitantaa, minua alkoi pelottaa. Ajatus, että avaisin väärän oven ja näkisin jonkun, jota en tuntenut, sai kasvoni punehtumaan. Ehdittyäni kolmanteen kerrokseen kuuntelin vielä kerran, tein päätöksen, vedin syvään henkeä ja avasin oven. Siinä hän oli!

Taivaallinen Isä antaa Henkensä opettamaan meitä, todistamaan meille, suojelemaan meitä ja johtamaan meidät turvaan, kun tunnemme olevamme yksin ja hylättyjä. Me opimme tuntemaan Hänen äänensä kuuntelemalla sitä usein ja tulemalla sille niin tutuiksi, että me tunnistamme sen monien muiden äänten keskellä, jotka johtaisivat meitä harhaan.

Meidän ei pidä hävetä Hänen ääntään eikä epäröidä seurata sitä. Jos pyydämme taivaalliselta Isältä Hänen apuaan ja sitten kuuntelemme valmiina tottelemaan, tiedän, että me kuulemme Hänet.