Pelkoni vaihtui rakkaudeksi

Näin hänet bussissa joka päivä matkallani yliopistolta kotiin. Hänellä oli aina sama roikkuva t-paita, kuluneet tennarit ja leveä hymy. Ja hän istui aina yksinään. Hän olikin erityinen matkustaja, koska hän oli henkisesti vammainen.

Joka päivä Henki kehotti minua tervehtimään häntä. Joka päivä ylpeys kuitenkin pysäytti minut. Pelkäsin, että joku saattaisi nähdä minun olevan tekemisissä ihmisen kanssa, joka oli erilainen kuin kaikki muut. Minun oli sentään ylläpidettävä mainettani.

Eräänä talvisena iltapäivänä, kun Henki oli erityisen voimakas ja minulla oli vähän enemmän rohkeutta, näin hänet bussiin noustuani tavallisella paikallaan ja istuuduin hänen lähelleen – en liian lähelle, jos sittenkin jänistäisin. Kun olimme melkein päätepysäkilläni, suljin silmäni, pidin hiljaisen rukouksen ja käännyin hänen puoleensa.

”Hei”, sanoin epävarmasti mutta ystävällisesti, ”minä olen Ashley.”

Kun hän vastasi hymyyni, pelkoni ja ylpeyteni kaikkosivat.

”Minä olen Lenny”, hän vastasi ujosti.

Noilla muutamilla sanoilla alkoi ystävyytemme.

Seuraavana päivänä istuin taas Lennyn viereen, mutta se oli helpompaa – olimme ystäviä. Kun istuuduin, hän otti reppunsa ja veti esiin omatekoisen ystävänpäiväkortin. Se oli osoitettu ”Nätille tytölle, jonka näen bussissa joka päivä”.

Ystävänpäivä oli kaukana takana, mutta Lenny oli tehnyt minulle tämän erityisen kortin ja oli kärsivällisesti odottanut tilaisuutta antaa se minulle. En kyennyt pidättelemään kyyneliä, jotka vierivät poskilleni. Kuinka kiitollinen olinkaan, ettei Henki ollut antanut kohdallani periksi ja että olin viimeinkin sysännyt syrjään ylpeyteni ja kohdannut pelkoni puhua Lennylle.

Nyt Lenny tulee sunnuntaipäivälliselle joka viikko, ja hänestä on tullut kuin perheenjäsen. Joka päivä hän auttaa minua muistamaan siunaukset, jotka koituvat siitä, että unohtaa ylpeyden ja on rohkea toimimaan oikein. Hänen näkemisensä joka päivä muistuttaa minua kohdasta 1. Joh. 4:17–18: ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.”