Te olitte ne enkelit

Sydämeni hypähti, kun luin mainosjulisteen: ”Händelin Messias, esittäjinä Swansean orkesteri ja walesilainen kuoro.”

Olin ollut lähetystyössä Swanseassa Walesissa Isossa-Britanniassa puoli vuotta ja tunsin sitä koti-ikävää, joka usein valtaa uudet lähetyssaarnaajat joulun aikaan. Meillä oli monia perheen jouluperinteitä, mutta mieluisin niistä oli se, kun kävimme kuuntelemassa Händelin Messias-oratoriota. Äitini oli soittanut urkuja monissa sen esityksissä. Minulla oli tapana istua musiikkia kuunnellen ja tuntien.

Lähetysjohtajan luvalla ostin liput alueemme lähetyssaarnaajille. Esitysiltana ryhmämme pukeutui lämpimästi, ja kävelimme konserttitalon luo. Rukoilin hiljaa mielessäni, että me kaikki tuntisimme innoittavan musiikin pyhyyden.

Kun tulimme paikalle, käsitin, että olimme myöhässä ja että esitys oli jo alkanut. Meitä ei päästettäisi sisään ennen väliaikaa! Kuunnellessani ovien läpi kantautuvaa musiikkia en pystynyt pidättelemään kyyneliäni.

Eräs ovimies varmaan huomasi epätoivoni ja päätti päästää meidät sisään. Hän kehotti meitä seisomaan takana väliaikaan asti, jotta emme häiritsisi lauluesitystä. Hitaasti hän avasi ovet, ja me kaikki pujahdimme hiljaa sisään.

Saliin astuminen oli kuin olisi astunut taivaaseen. Minut valtasi rauhan ja ilon tunne. Varsin pian kuitenkin huomasimme, kuinka ihmiset kääntelivät päätään, osoittelivat ja tuijottivat meitä. Me kaikki olimme astuneet hiljaa sisään emmekä tienneet, millä tavoin olimme kiinnittäneet huomion itseemme. Heti kun väliaika alkoi, menimme paikoillemme.

Kun oratorio jatkui, musiikki täytti sieluni. Itkin ”Hallelujah”-kuoron aikana ja kun sopraano lauloi ”I Know That My Redeemer Liveth”. Myös vieressäni istuvat lähetyssaarnaajat tunsivat musiikin voiman ja kaivoivat esiin nenäliinansa. Kokemus oli sellainen, jonka muistaisimme aina. Mutta todella ikimuistoinen hetki tuli vasta esityksen jälkeen.

Kun olimme poistumassa rakennuksesta, näimme yhä ihmisten kuiskailevan ja osoittelevan, mutta kukaan ei sanonut mitään ennen kuin pääsimme ulos. Sitten luoksemme tuli eräs mies ja sanoi: ”Se olitte te! Se olitte te!”

Me kaikki odotimme selitystä.

”Esityksen ensimmäisen osan aikana tunsimme salissa muutoksen – voimakkaan tunteen siitä, että Kristus oli siellä”, mies sanoi. ”Niinpä me käännyimme katsomaan, mikä oli aiheuttanut muutoksen. Kun katsoimme salin takaosaan päin, näimme seitsemän hahmoa, jotka hohtivat aivan kuin olisivat olleet enkeleitä. Kun te astuitte saliin, te toitte Pyhän Hengen. Te edustitte siellä Kristusta. Te olitte ne enkelit.”

Hänen puhuessaan katsahdin lähetyssaarnaajan nimikylttiäni ja luin nimeni alla näkyvän isokirjaimisen tekstin: ”Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko.” Kuinka nöyräksi tunsin sinä hetkenä itseni saadessani olla Messiaan edustaja ja saatuani hiljaa todistaa Hänestä sinä iltana tuhansien ihmisten edessä.