Siveellisyyden ja hyveellisyyden opettaminen

Minulla on ollut etuoikeus tavata nuoria ja nuoria aikuisia kaikilta elämän alueilta ja kaikkialta maailmasta. Kerran puhuin ryhmälle erityisen vaikuttavia teini-ikäisiä aiheenani hyveellisyys, siveys ja moraalinen elämä. Kun olin kertonut heille, kuinka suuren vaikutuksen heidän kommenttinsa, varmuutensa, olemuksensa ja käytöksensä tekivät minuun, kysyin: ”Kuinka teistä on tullut niin selväsanaisia ja varmoja vastauksissanne ja osaatte puhua niin luontevasti tämänkaltaisesta arkaluonteisesta aiheesta?” Eräs nuori nainen sanoi ollenkaan epäröimättä: ”Minulla on vanhemmat, jotka opettavat.” Muut nyökkäsivät yksimielisinä. Tämä yksinkertainen ja kuitenkin syvällinen kokemus tähdentää sitä, millainen vaikutus vanhemmilla on lastensa elämään – varsinkin heidän tehtävässään opettaa hyveellisyyttä, siveyttä, sukupuolista läheisyyttä ja asianmukaisia ihmissuhteita koskevia asioita.

Valitettavasti monet vanhemmat eivät ehkä opeta lapsilleen sukupuoliasioita niin hyvin kuin he voisivat. Esimerkiksi kun tein kyselyn yli 200 aktiiviselle myöhempien aikojen pyhiin kuuluvalle naimattomalle nuorelle, sain selville, että vain 15 prosenttia vastanneista piti sukupuoliasioissa vanhempiaan ensisijaisena tiedonlähteenä. Nämä nuoret kirkon jäsenet sanoivat, että he olivat saaneet tietoa tästä tärkeästä aiheesta pääasiassa ystäviltään tai ikätovereiltaan, internetistä, mediasta, viihteestä, oppikirjoista, sukulaisilta tai kirkon johtajiltaan.

Tämä ei tietenkään ole helppo aihe opettaa. Mutta uskon, että vanhemmat ovat näiden pyhien periaatteiden välittämisessä parhaita opettajia. Seuraavat toimintatavat auttavat teitä luomaan yksinkertaisia, tehokkaita ja kestäviä periaatteita ja käytäntöjä, jotka edistävät tehokasta oppimista ja opettamista – varsinkin opettaessanne lapsillenne, kuinka voi elää hyveellistä ja siveää elämää.

Opettamisen ja oppimisen tulee alkaa varhain. Vanhemmat, jotka opettavat tehokkaasti lapsilleen sukupuoliasioita, ymmärtävät, että useimmat lapset kohtaavat näitä aiheita paljon nuoremmassa iässä kuin he tai heidän vanhempansa odottavat tai toivovat. Monet lapset altistuvat seksiin liittyville asioille internetissä jo 11-vuotiaina ja jotkut sitäkin nuorempina. Viihdepaikat, urheilutapahtumat, mainonta ja jopa sosiaalinen media ovat lisääntyvässä määrin seksiin liittyvien kuvien ja vihjailujen kyllästämiä.

Jotkut vanhemmat kysyvät syystäkin: ”Milloin minun pitäisi alkaa puhua seksiin liittyvistä asioista?” Se riippuu lapsen iästä ja kypsyydestä sekä nimenomaisesta tilanteesta. Vanhemmat saavat hengellistä johdatusta, kun he rukoillen ja huolella havainnoivat lastensa käytöstä, tietoisesti kuuntelevat lapsiaan ja varaavat aikaa siihen, että pohtivat ja huomaavat, milloin ja mitä tulee opettaa. Muistan esimerkiksi, että poikani esitti minulle kysymyksiä kehon anatomiasta, kun hän oli hädin tuskin viisivuotias. Vaikka tilanne hieman pelottikin, oli ilmiselvää, että silloin oli oikea hetki puhua. Kun mietin, kuinka vastaisin, tuntui kuitenkin selvältä, että tämä ei ollut oikea hetki puhua poikani kanssa kaikista seksiin liittyvistä aiheista.

Opettamista ja oppimista tulee tapahtua usein. Oppiminen on pikemminkin prosessi, ei yksittäinen tapahtuma. Kun tarkoitetaan sukupuoliseen läheisyyteen tai muiden siihen liittyvien asioiden opettamista lapsille, ihmiset käyttävät usein ilmausta ”se keskustelu”. Tämä ilmaus viittaa – joko tahallisesti tai tahattomasti – siihen, että vanhemmat opettavat tämän aiheen yhden keskustelun aikana. Se ei ole lapselle kaikkein tehokkain tapa oppia. Vapahtaja opetti, että me opimme ”rivin rivin päälle, opetuksen opetuksen päälle” (2. Nefi 28:30). Onnistumme opettamisessamme paremmin, kun puhumme lastemme kanssa aiheesta uudelleen, kun he kasvavat ja kypsyvät. Vanhemmat, jotka ymmärtävät tämän periaatteen, valmistautuvat henkisesti, emotionaalisesti ja hengellisesti opettamaan lapsilleen seksiin liittyviä aiheita lasten ollessa lapsia ja nuoria.

Tehokas oppiminen ja opettaminen riippuu opettajan ja oppijan välisestä suhteesta. Kun on kyse seksiin liittyvien aiheiden opettamisesta lapsille, useimmat vanhemmat ovat huolissaan miltei yksinomaan siitä, mitä heidän pitäisi sanoa. Vaikka tämä on tärkeää, tehokas opettaminen ja oppiminen tarkoittaa paljon muutakin kuin vain asiasta puhumista ja kertomista. Itse asiassa se, miten vanhemmat suhtautuvat lastensa opettamiseen, saattaa olla tärkeämpää kuin se, mitä he oikeastaan sanovat. Tutkimukset tukevat sitä päätelmää, että sukupuoliasioista keskusteltaessa eniten lapsiinsa vaikuttavat ne vanhemmat, jotka keskustelevat avoimesti, osoittavat rakkautta ja huolenpitoa sekä ovat aktiivisesti mukana lastensa elämässä.¹

Kommentit, joita sain myöhempien aikojen pyhien nuorten keskuudessa tekemässäni epävirallisessa tutkimuskyselyssä, keskittyivät toistuvasti siihen, että nuoret toivoivat vanhempiensa olevan avoimempia tai halukkaampia puhumaan seksiin liittyvistä aiheista. Nämä nuoret aikuiset ilmaisivat, että he paitsi halusivat vanhempiensa olevan mukana prosessissa, myös toivoivat, että heidän vanhempansa ”puhuisivat mieluummin heidän kanssaan kuin heille”. He kaipasivat keskusteluja, jotka olisivat ”luonnollisia”, ”normaaleja”, ”luontevia” ja paljon vähemmän ”kiusallisia”. Tämän tulisi motivoida vanhempia pyrkimään uutterammin siihen, että he ovat helposti lähestyttäviä, saatavilla ja luontevia ja etteivät he anna aiheen, tilanteen tai edes ajoituksen hermostuttaa. Jotta vanhemmat voivat tehokkaasti opettaa lapsilleen asioita, joilla on eniten merkitystä, se edellyttää nimenomaan sitä, että vanhemmat auttavat lapsiaan tuntemaan olonsa vapautuneeksi ja turvalliseksi puhuessaan kaikista aiheista – varsinkin henkilökohtaisista.

Opettaminen ja oppiminen on tehokkainta, kun aihe on merkityksellinen ja todellinen. Lähestymistavastamme riippuen sukupuolista läheisyyttä koskeva opettaminen voi tuntua kiusalliselta, epärealistiselta, epäkäytännölliseltä tai jopa saarnaavalta. Yhtenä onnistumisen salaisuutena on käsittää, että useimmat kysymykset ja huolenaiheet, joita lapsilla on, ovat reaktioita todellisen elämän tilanteisiin ja havaintoihin. Kun me kiinnitämme huomiota lapsiimme ja kuuntelemme ja havainnoimme heitä, me huomaamme, mitä meidän tulee opettaa.

Esimerkiksi elokuvat, muotivirtaukset, trendit, televisio-ohjelmat, mainokset tai musiikin sanoitukset tarjoavat runsaasti mahdollisuuksia puhua moraalin mittapuista. Muita tilaisuuksia tulee, kun havainnoimme, millaisia ovat lastemme suhteet ja kanssakäyminen muiden kanssa, miten he ja heidän ikätoverinsa pukeutuvat, kuinka he puhuvat, kuinka riippuvaisia he tuntuvat olevan vastakkaisesta sukupuolesta ja millaisia erilaisia tulkintoja siveydestä ja moraalin mittapuista on yhteiskunnassa. On paljon todellisen elämän tilaisuuksia puhua lastemme kanssa moraalista ja hyveellisyydestä.

Todellisen elämän tilanteissa tapahtuvan opettamisen kenties tärkein osatekijä on se, että vanhemmat ovat omassa elämässään esimerkkinä siveydestä, säädyllisyydestä ja hyveellisyydestä. Lapset kuuntelevat ja noudattavat vanhempiensa neuvoja auliimmin, kun nämä neuvot perustuvat heidän vanhempiensa hyvään esimerkkiin.

Tämä on totta myös käänteisesti. Kuten vanhin Robert D. Hales kahdentoista apostolin koorumista on sanonut: ”Monin tavoin meidän tekomme puhuvat äänekkäämmin kuin meidän sanamme. Presidentti Brigham Young (1801–1877) on opettanut: ’Meidän tulee antaa [lapsillemme] esimerkki, jota haluamme heidän noudattavan. Ymmärrämmekö me tämän? Miten usein näemmekään vanhempien vaativan kuuliaisuutta, hyvää käytöstä, ystävällisiä sanoja, iloisia ilmeitä, kohteliasta äänensävyä ja kirkkaita silmiä lapselta tai lapsilta, kun he itse ovat täynnä katkeruutta ja moitetta! Miten epäjohdonmukaista ja kohtuutonta tämä onkaan!’ Lapsemme huomaavat meissä sellaiset epäjohdonmukaisuudet ja saavat kenties oikeutuksen sille, että toimivat samalla tavoin.”²

Oppija oppii parhaiten, kun hän ymmärtää, mitä opettaja opettaa. Liian monet nuoret ja nuoret aikuiset ilmaisevat turhautumista siihen, että heidän vanhemmillaan ja jopa kirkon johtohenkilöillä on taipumus käyttää ”salakielisiä sanoja” ja epäsuoria ilmauksia, jotka itse asiassa enemmänkin herättävät kysymyksiä kuin antavat vastauksia, pikemminkin lisäävät kireyttä kuin tuovat huojennusta. Tämä pitää paikkansa etenkin sukupuoliasioiden suhteen.

Palvellessani erään nuorten naimattomien aikuisten seurakunnan piispana minulta kysyttiin usein, mitä tarkoittaa ”petting” (’kiihottava hyväily’). Seurakuntani uskollisille jäsenille oli opetettu, ettei heidän pitänyt olla mukana pettingissä, mutta heille ei ollut koskaan opetettu, mitä pettingillä itse asiassa tarkoitetaan. Heidän oli vaikea noudattaa ohjetta, jota he eivät ymmärtäneet.

Presidentti Marion G. Romney (1897–1988), ensimmäinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, selitti, ettei riitä, että opetamme siten, että muut ymmärtävät, vaan meidän täytyy myös opettaa siten, ettei kukaan ymmärrä väärin.³ Sen sijaan että puhuisimme salakielisin ilmauksin tai jopa slangi-ilmauksin, onnistumme paremmin, jos käytämme oikeita ja asianmukaisia termejä. Tämä edistää ymmärtämistä ja luo kunnioitusta.

Pohtikaa, kuinka vanhin Richard G. Scott kahdentoista apostolin koorumista opetti tehokkaasti moraaliin liittyviä periaatteita ja tasovaatimuksia. Hän sanoi: ”Kaikki sukupuolinen kanssakäyminen avioliiton ulkopuolella – tarkoitan kaikkea tahallista toisen henkilön pyhien, intiimien ruumiinosien koskettelua, olipa tällä vaatteet päällä tai ei – on syntiä, ja Jumala on kieltänyt sen. On myös väärin tarkoituksellisesti kiihottaa näitä tuntemuksia omassa kehossaan.”⁴

Opettaaksemme tehokkaasti meidän tulee varmistaa, että ne, joita me opetamme, ymmärtävät sanoman. Yksinkertaiset kysymykset kuten ”Vastaako tämä kysymykseesi?” tai ”Selitinkö asian riittävän hyvin?” tai ”Onko sinulla muita kysymyksiä?” ovat erittäin hyödyllisiä.

Oppija kokee kääntymyksen, kun opettaja liittää sanoman ikuisiin periaatteisiin ja tasovaatimuksiin. Sen sijaan että keskittyisimme vain asiaankuuluviin ”elämän tosiasioihin”, tehokasta evankeliumin opetusta tapahtuu silloin, kun me liitämme nuo tosiasiat ”iankaikkisen elämän tosiasioihin”. Kun esimerkiksi puhumme kehostamme, voimme puhua siitä, kuinka rakastava taivaallinen Isä on luonut meidän kehomme ja kuinka meidän tulee suhtautua Hänen luomistöihinsä kunnioituksella ja Hänen odotustensa mukaisesti.

Samalla kun maailma on hukkumassa säädyttömyyteen, tuleville sukupolville on vielä olemassa toivoa. Tämä toivo keskittyy vanhempiin, jotka omistavat parhaat ponnistelunsa opettaakseen nousevaa sukupolvea olemaan hyveellisiä ja siveitä. Vanhemmat, jotka opettavat lapsiaan elämään hyveellisinä ja siveellisinä, pyrkivät lisäämään ymmärrystään ja kehittämään opetustaitojaan. Näin tehdessään he tulevat tietämään, että ”Herra lisää [heidän kykyjään], kun [he opettavat] Hänen määräämällään tavalla”. Onhan tämä ”rakkauden työtä – tilaisuus auttaa muita käyttämään tahdonvapauttaan vanhurskaasti, tulemaan Kristuksen luokse ja saamaan iankaikkisen elämän siunaukset”.⁵