Kymmenykset, ajoitus ja kyytejä
Kirjoittaja asuu São Paulossa Brasiliassa.
Meillä ei ollut rahaa kirkkomatkaan, joten lähdimme kävellen.
Eräänä lauantaina vaimoni ja minä käsitimme, ettei meillä ollut kylliksi rahaa mennäksemme seuraavana päivänä joukkoliikennevälineillä kirkkoon eikä meidän ollut mahdollista nostaa käteistä. Kymmenyksemme olivat lahjoituskuoressa valmiina annettavaksi piispalle. Aloimme puhua siitä, kuinka pääsisimme kirkkoon. Meistä tuntui, että Herra ymmärtäisi, jos käyttäisimme kymmenysrahat matkoihin. Päätimme kuitenkin, ettei se ollut oikein.
Toinen mahdollisuus oli jättää menemättä kirkkoon. Jälleen ajattelimme, että Herra ymmärtäisi, koska emme olleet jääneet pois kirkosta koskaan aiemmin. Jos kuitenkin tekisimme niin, emme pystyisi antamaan kymmenyksiämme piispalle, joten sekin vaihtoehto hylättiin.
Yritimme olla uskollisia, joten päätimme lähteä tavallista aikaisemmin ja kävellä kirkkoon. Lähdimme sinä kauniina lepopäivänä kävelemään kohti seurakuntakeskusta, joka oli hieman alle viiden kilometrin päässä kodistamme. Neljälle lapsellemme (joista vanhin oli kuusivuotias) se oli juhlaa, ja heistä oli hauskaa juosta ja leikkiä matkan varrella.
Kun pääsimme tiettyyn kohtaan eräällä leveällä ja vaarallisella kadulla, kuulin Hengen kehottavan minua: ”Teidän pitää ylittää katu nyt.” Kerroin tämän vaimolleni, ja hän vastasi, että se oli liian vaarallista, koska siinä kohdassa katu alkoi kaartua emmekä nähneet sivulta tulevia autoja. Vastasin, että tunsin, että meidän pitäisi ylittää katu siinä, joten vaimoni ja minä ylitimme kadun nopeasti, kummallakin kaksi lasta käsipuolessa. Juuri kun astuimme jalkakäytävälle, kadun sen puoleiseen laitaan pysähtyi auto ja kuljettaja kysyi: ”Oletteko menossa kirkkoon?”
Kuljettaja oli veli, joka ei kuulunut seurakuntaamme, mutta olin tavannut hänet aiemmin, koska olin vieraillut hänen seurakunnassaan. Vastasimme myöntävästi, ja hän tarjosi meille kyytiä sinne. Kun pääsimme autoon, veli selitti, ettei hän koskaan ajanut tätä reittiä ja että hän oli ajamassa ohi vain koska hänen työtoverinsa oli hukannut toimiston avaimet ja hän oli viemässä omia avaimiaan toverilleen.
Ajattelin itsekseni, ettei tämä ollut tapahtunut sattumalta. Herra tiesi, että me tarvitsimme kyydin kirkkoon. Kymmenyksemme olivat taskussani, ja tämä tarjosi meille tilaisuuden opettaa lapsillemme, mitä siunauksia koituu kymmenysten maksamisesta. Saavuimme seurakuntakeskukseen aikaisemmin kuin koskaan mutta onnellisina ja kiitollisina. Osallistuimme kaikkiin kokouksiin emmekä kertoneet kenellekään, mitä oli tapahtunut.
Kesät São Paulossa ovat hyvin helteisiä – varsinkin keskipäivän aikaan, kun kirkon kokouksemme loppuivat. Olimme aikeissa lähteä paluumatkalle, kun eräs henkilö tuli kysymään meiltä: ”Onko teillä kyyti takaisin kotiin?” Vastasimme, ettei meillä ollut, ja hän sanoi meille: ”Haluatteko kyydin minulta?” Hyväksyimme hänen tarjouksensa, ja vaimoni ja minä katsoimme toisiamme hymyillen liikuttuneina.
Jo toisen kerran Herra oli suonut meille suurenmoisen siunauksen kuuliaisuutemme vuoksi.