Henkilökuvia uskosta
Mikael Rinne
Massachusetts, USA
Piispa Mikael Rinne auttaa poikaansa Kaita tämän läksyissä. Rinteiden kotona on tilaa sekä uskolle että tieteelle.
Piispa Rinne kertoo illan hengellisen ajatuksen perheelleen. Mukana ovat Nea (vasemmalla), Aila (oikealla) ja Kai (takana).
”Täällä Harvardin [yliopiston] mailla ei ole paljonkaan uskoa”, sanoo piispa Rinne, mutta hän ja hänen vaimonsa Tiffany varaavat aikaa juurruttaakseen uskoa lapsiinsa.
Suurin osa Rinteen perheen kirkkoon kuulumattomista ystävistä ei tunne ketään muita myöhempien aikojen pyhiä. Tiffany Rinne, joka on kuvassa Sólia-tyttären kanssa, sanoo: ”Poikamme Kain kastetilaisuudessa oli miltei enemmän kirkkoon kuulumattomia kuin jäseniä.”
Piispa Rinne auttaa Sóliaa iltatoimissa.
”Loppujen lopuksi usko on valinta”, Mikael Rinne sanoo. ”En piispana voi antaa ihmisille uskoa vaan heidän täytyy tehdä valinta uskoa.”
Mikael on lääkäri ja tiedemies. Hän on erikoistunut neuro-onkologiaan, ja hän on suorittanut tohtorin tutkinnon molekyylibiologiassa. Hän ottaa vastaan aivokasvainpotilaita Dana-Farber Cancer Institutessa, Harvardin yliopiston syöpäsairaalassa, ja hän on mukana syöpälääkkeiden kehitystutkimuksessa.
Leslie Nilsson, valokuvaaja
Minun alani ihmisille usko on outo asia. Ihmiset, joiden kanssa työskentelen, pitävät uskonnollista vakaumusta kummallisena asiana – omalaatuisena ja vanhanaikaisena, kuten saattaisimme ajatella taikauskosta.
Työtoverini pitävät minua muun muassa eriskummallisena uskovaisena. En esimerkiksi kiroile. Kun jotakin ikävää tapahtuu, sanon: ’Voihan vitsaus!’ Klinikalla siitä vitsaillaan tosi paljon, mutta se on muuttanut ilmapiiriä. Ja saan puhua kirkosta koko ajan.
Jos elää evankeliumin periaatteiden mukaan ja on kärsivällinen ja ystävällinen, se voi herättää enemmän kiinnostusta evankeliumiin kuin mikään teologinen keskustelu. Työtoverini ihailevat todella sitä, miten me myöhempien aikojen pyhät elämme ja miten käyttäydymme ja tulemme toimeen ihmisten kanssa.
Lähes kaikilla potilaillamme on jokin hengenvaarallinen aivokasvain. Meidän on kohdattava murhenäytelmiä joka päivä. Jotkut ihmiset kysyvät: ”Kuinka selviydyt sillä alalla?” Yksi vastauksistani on: ”Minusta tuntuu, että uskoni auttaa minua kohtaamaan kuoleman ja tulemaan toimeen kuolevien ihmisten kanssa. Ja minä uskon elämään kuoleman jälkeen.”
Kuolevien hoitaminen asettaa muut haasteet oikeisiin mittasuhteisiin. ”Ainahan sitä voisi saada glioblastooman”, sanon ihmisille. Se on pahimman laatuinen aivokasvain, mitä voi saada. Niitä minä enimmäkseen näen.
Monet potilaistani puhuvat uskostaan Jumalaan ja ihmeistä. Minun täytyy olla hienovarainen, mutta lisään todistukseni heidän ilmaisemiinsa totuuksiin. ”Minäkin uskon niin”, sanon. ”Uskon, että ihmeitä tapahtuu, joten toivotaan sellaista.”
Vallalla on harhaluulo, että usko ja tiede ovat ristiriidassa. Meidän annetaan ymmärtää, että tieteellä on kaikki vastaukset, että olemme selvittäneet kaikki asiat. Mutta on paljon enemmän sellaista, mitä emme tiedä, kuin sellaista, mitä tiedämme.
Minusta tuntuu, että sen tajuaminen, kuinka monimutkaisia asiat ovat – kuinka taidokkaasti kaikki on suunniteltu – itse asiassa vahvistaa uskoa. Emme pysty ymmärtämään olemassaolomme todellista luonnetta ilman uskoa. Totuus on, että mitä enemmän opin tieteestä, sitä enemmän tajuan, että älykäs ja jumalallinen Luoja on varmasti ohjannut luomistamme.
Piispan tehtävässäni näen jäseniä, joilla on uskon kriisejä. He tulevat luokseni ja sanovat: ”Ajattelen asioita enemmän tieteen kannalta, joten minulla on todellisia vaikeuksia uskon kanssa.” Muutamia, joilla on epäilyksiä, auttaa tieto, että heidän piispansa on harvardilainen tiedemies, joka uskoo Jumalaan. Se auttaa heitä oivaltamaan: ”Minä voin uskoa mutta käyttää myös älyäni.”