2017
Sain takaisin liittoni
June 2017


Sain takaisin liittoni

Opin pitämään liittojani arvossa menetettyäni ne kirkosta erottamisen vuoksi.

Kuva
distraught woman

Kuvitus Dilleen Marsh

Vartuin kirkon piirissä, ja minut kastettiin ja konfirmoitiin kahdeksanvuotiaana. Evankeliumi oli minulle ja useimmille lähelläni oleville elämäntapa. Pyhän Hengen läsnäolo oli oikein tuttua elämässäni.

Kun minut erotettiin kirkosta, tunsin melkein käsin kosketeltavan tunteen jättävän minut. Minusta tuntui kuin ajatustyöni olisi keskeytynyt ja hidastunut, ja päätösten tekeminen oli hämmentävää ja vaikeaa. Olin levoton, ja minun oli vaikea tuntea rauhaa.

En ollut koskaan tajunnut, kuinka täydellisesti jäsenyyteni menettäminen muuttaisi elämäni. En voinut enää käyttää temppeligarmenttia enkä käydä temppelissä. En voinut maksaa kymmenyksiäni, en palvella missään kirkon tehtävissä, en nauttia sakramenttia enkä todistaa tai rukoilla kirkossa. Minulla ei ollut enää Pyhän Hengen lahjaa. Mikä pahinta, en ollut enää liittosuhteessa Vapahtajaani kaste- ja temppelitoimitusten kautta.

Olin järkyttynyt ja peloissani. Kolme lastani olivat silloin 16-, 14- ja 12-vuotiaita. He olivat perillisiäni, ja halusin todella kovasti jättää heille toivon perinnön. Pyysin heitä istumaan ja kerroin heille, että jos kuolisin ennen kuin minut voitaisiin kastaa uudelleen, heidän piti suorittaa uudestaan tuo toimitus minun puolestani heti kun se oli sallittua. Pelkäsin, ettei minulla ollut enää kasteenliittoni pitämisen tuomia siunauksia, ja olin huolissani siitä, ettei minua kenties enää pestäisi puhtaaksi.

Tieni takaisin

Minulla ei ollut koskaan epäilyksiä siitä, etteikö kirkko ole totta ja etteikö evankeliumi ole se tapa, jolla halusin elää, joten kävin edelleen kirkossa. Halusin taivaallisen Isän tietävän, että rakastin Häntä ja että olin todella pahoillani teoistani. Kävin kirkossa joka viikko, vaikka se oli hyvin vaikeaa. Seurakuntalaiset olivat kiusaantuneita siitä, että olin siellä, eikä juuri kukaan puhunut kanssani. Yksi erityinen nuori nainen nimeltä Holly, jolla oli Downin syndrooma, oli kuitenkin erityisen rakastava. Joka sunnuntai kun kävelin sisälle kirkkoon, hänellä oli tapana juosta luokseni, kietaista kädet ympärilleni, halata minua tiukasti ja sanoa: ”On niin kiva nähdä sinut! Minä rakastan sinua!” Minusta tuntui kuin Holly olisi toiminut Vapahtajan puolesta antaen minun tietää, että Hän oli iloinen siitä, että olin siellä.

Erityisen vaikeaa oli antaa sakramentin mennä ohi kykenemättä nauttimaan sitä, koska tiesin, etten saanut sen siunauksia. Sakramentin nauttiminen on todella suuri siunaus. On uskomatonta, että meillä on siunaus tulla puhtaaksi Vapahtajan ja Hänen sovitusuhrinsa voimalla, saada anteeksi syntimme ja puutteemme viikko toisensa jälkeen sekä rakkautta tuntien ja uskollisesti jälleen sitoutua tekemäämme liittoon muistaa aina Vapahtajamme ja pitää Hänen käskynsä.

Koska kymmenysten maksaminen oli minulle hyvin tärkeää, avasin pankkitilin ja maksoin sille joka kuukausi kymmenykseni. Halusin Herran tietävän, että vaikka Hän ei nyt voinut ottaa kymmenyksiäni, halusin silti maksaa ne. Olin tuohon aikaan naimaton ja kasvatin kolmea teini-ikäistä tytärtäni, ja minusta tuntui, että tarvitsin siunaukset siitä, että osoitin Herralle halukkuuteni maksaa kymmenykset, vaikka en voinut tehdä sitä. Minulla ei ole epäilystäkään, ettemmekö olleet äärettömän siunattuja sen johdosta.

Siunaukset palautettiin

Kuva
smiling woman

Minut kastettiin uudelleen vähän yli vuosi kirkosta erottamiseni jälkeen. Mikä helpotus olikaan nousta vedestä tietäen, että Jeesus oli nyt puolustajani, kumppanini. Hän oli maksanut syntieni hinnan, ja minä olin jälleen liittosuhteessa Häneen. Olin täynnä kiitollisuutta!

Sain jälleen Pyhän Hengen lahjan. Tunsin taas aistittavan läsnäolon: rakas ystäväni oli tullut jäädäkseen! Halusin yrittää todella lujasti olla loukkaamatta Häntä enää, jotta Hänen ei tarvitsisi jättää minua.

Lopetin kymmenystilini, kirjoitin sekin ja annoin sen innoissani piispalleni.

Viisi vuotta myöhemmin saatoin saada takaisin temppelisiunaukseni. Olin hyvin helpottunut ja kiitollinen. Jälleen kerran rakkaus verhosi minut ja sain suojakseni temppelissä tekemieni liittojen voiman.

Minut on nyt sinetöity mieheen, joka rakastaa minua suuresti ja jota minä rakastan, ja yhdessä me teemme aktiivisesti työtä vakiinnuttaaksemme sinetöimisemme sellaiseksi liittosuhteeksi, joka kestää kautta iankaikkisuuksien.

Syyllisyyden orjuus

Näiden 20 vuoden aikana olen tuntenut joskus syvän syyllisyyden valtaavan minut ja tuovan suurta surua ja huolta. Olen miettinyt, olenko tehnyt riittävän parannuksen ja olenko todella saanut anteeksi. Vielä muutama vuosi sitten tunteeni olivat samanlaiset kuin kohdassa Alma 36:12–13 kuvatut Alma nuoremman:

”Minua kidutti iankaikkinen piina, sillä kaikki syntini raastoivat ja kiduttivat sieluani mitä suurimmassa määrin.

Niin, minä muistin kaikki syntini ja pahat tekoni, joiden takia helvetin tuskat piinasivat minua, niin, minä käsitin, että olin kapinoinut Jumalaani vastaan ja etten ollut pitänyt hänen pyhiä käskyjään.”

Yhtenä päivänä polvistuin rukoukseen ja kysyin: ”Isä, olenko tehnyt tarpeeksi? Teen mitä tahansa minun pitää tehdä, jotta tämä otettaisiin minulta pois.” Sitten odotin ja kuuntelin sydämelläni.

Vastaus tuli hyvin selkeänä: ”Sinä olet tehnyt tarpeeksi.” Olin pakahtua puhtaasta ilosta. En pystynyt olemaan hymyilemättä, ja onnen kyyneleet virtasivat. Koko sen päivän olin onnesta sekaisin. Kaikki häpeä ja syyllisyys oli lopullisesti poissa.

Muistelin jälleen Alma nuoremman kokemusta:

”En enää voinut muistaa tuskiani; niin, syntieni muisto ei enää raastanut minua.

Ja oi, mikä ilo, ja minkä ihmeellisen valon minä näinkään; niin, minun sieluni täyttyi yhtä suuresta ilosta kuin tuskani oli ollut!” (Alma 36:19–20.)

Taipaleeni takaisin jäsenyyteeni kirkossa ja liittosuhteeseeni Vapahtajaan oli sydäntä raastava ja kipeä. Tämä koettelemus auttoi minua tietämään, että Jeesuksen Kristuksen sovitus on mitä kallisarvoisin. Minulta on vienyt lähes kaikki nämä 20 vuotta päästä yli kirkosta erottamiseni tuomasta häpeästä ja syyllisyydestä ja löytää voimaa kertoa kokemuksistani muille. Toivon, että kokemukseni innoittaa muita saamaan rohkeutta muuttua ja auttaa niitä, jotka haluavat muuttua. Voin nousta todistamaan ilman epäilyksen häivää, että Kristuksen sovitus on todellinen. Hänen voimansa voi muuttaa elämän – ei vain paremmaksi vaan aivan parhaaksi.

Jäsenyyteni kirkossa on minulle hyvin rakas. Se on korvaamaton lahja ja uskomaton siunaus elämässäni. En halua enää koskaan olla vailla sitä.