Miten perhoseksi kasvetaan?

Oli vuoden 2016 syksy. Elin melko tavallista lukiolaisen elämää. En oikein uskonut mihinkään, kelluin vain. Minulla ei tosiaankaan ollut aavistusta, että tulisin kahden vuoden kuluttua ottamaan kasteen kirkkoon, josta olin kuullut vain muutamalla uskontotunnilla. Olin kokeillut elämässä kaikenlaista ja silloin 19-vuotiaana, ennen vuodenvaihdetta, pysähdyin ja koin ensimmäisen ja tähän mennessä viimeisen identiteettikriisiksi nimetyn ajatustyön.

Nämä kriisit ovat varmasti yksi taivaallinen tapa pehmittää meitä ottamaan elämäämme Kristus ja tulemaan läheisemmiksi Hänen kanssaan. Kriisit laittavat ajattelemaan, arvottamaan ja muuttamaan elämää.

Katsoin peiliin ja kävin tuolloin läpi sen hetkiset sekä menneiden vuosien tekoni ja myönsin tehneeni suuriakin erheitä, käyttäytyneeni itsekkäästi ja naiivisti, olleeni ylpeyden sokaisema. Haastattelin vanhempiani ja pelkäsin tulevaisuuttani. Yritin vapautua kriittisen pessimismin painon alta, jota olin kantanut harteillani murrosiän. Ensimmäistä kertaa lähes kymmeneen vuoteen tein uudenvuodenlupauksen. Se oli sellainen kaipauksentäyteinen lupaus ottaa avosydämin vastaan kaikki elämän mahdollisuudet. Lupasin itselleni kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi, unohtaa itsekkyyden, kaataa ennakkoluulojeni muurit ja arvostaa lähimmäisiä aidosti. Kaikki asioita, joiden merkitys on kasvanut entisestään kirkon jäsenenä.

Jälkeenpäin miettiessäni tuota jopa epätoivoiselta tuntunutta halua muuttua olen nähnyt sen hätähuutona, eräänlaisena rukouksena. En tuolloin tietoisesti rukoillut, mutta minulla on hyvin vahva tunne siitä, että minua kyllä kuultiin. Se on yksi ensimmäisiä todistuksiani Jumalan voimasta. Millään muulla en nimittäin osaa selittää tulevan vaimoni Sarahin tapaamista vain kahden viikon kuluttua tuosta pohjanotkahduksesta. Olimme kuitenkin olleet jo kolmatta vuotta samassa koulussa, mutta emme olleet kohdanneet toisiamme.

Kun keskustelimme hänen uskostaan ja kirkosta ensimmäisen kerran, muistan lukeneeni illalla netistä aika lailla kaiken. En kuitenkaan tuntenut, yllättävää kyllä, hylkimisreaktiota murrosiän vuosieni tapaan enkä tarvetta kyseenalaistaa. Näin jälkeenpäin se mieleni myllerrys tuntuu melkoiselta siunaukselta. Miten taivaan Isä kaatoi identiteettini ja ennakkoluulojeni seinät päälleni, jotta rakentaisin ne uudelleen Hänen rakkaudestaan ja avoimuudestaan?

Kovapäisen luonteeni pehmittäminen etukäteen oli kuin johdatusta parhaimmillaan, ja vaikken ollut oikein kuullutkaan Pyhästä Hengestä, on sen silti täytynyt olla läsnä, kuten se usein varmasti onkin innoittamassa ihmisiä parannuksen poluille. Voin todistaa siitä, että minua on oltu valmistamassa kohtaamaan Sarah, hänen perheensä, seurakunnat ympäri Suomea sekä lopulta vastaanottamaan kaste, Pyhän Hengen lahja sekä pappeus. Ja vaikken tuolloin tietämättömänä tuntenut minua suurempien apuvoimien läsnäoloa, uskoin kerrankin johonkin: uskoin ennakkoluuloitta mahdollisuuksiin, ja siitä on kasvanut elämäni tärkein tie.

Uskallankin nyt väittää, että kaste Kristuksen nimen alla sekä vilpitön halu kehittyä Hänen kaltaisekseen parannuksen ja Pyhän Hengen ohjaamana on suuruudessaan ja tärkeydessään verrattavissa perhosten monivaiheiseen kehitykseen.

Me kaikki ihmiset olemme aluksi täällä maan päällä hieman kuin toukkia. Hengellisesti olemme lapsia, ja me etsimme vain ravintoa tiedonnälkäämme kasvaaksemme suuremmiksi. Emme oikein tunne tarkoitustamme tai sitä, miksi kasvamme ja imemme tietoa maailmasta. Katselemme ihaillen kirkkaita perhosia ilmoissa ja mietimme, miten ne ovat syntyneet, miten aikuiseksi kasvetaan, miten hengessä kasvetaan. Meissä voi alkaa elää todellisen uskon siemen, mikäli meillä on otolliset olosuhteet toukkana kasvamiseen ja joku hymyilevä lähetysperhonen laskeutuu rinnallemme ja sanoo: ”Tiedätkö, sinäkin voit olla perhonen, jos vain haluat.” Emme näe koko totuutta maan pinnalta, mutta usko siihen, että olemme enemmän kuin vain syömiseen kykenevä toukka, ohjaa meitä eteenpäin.

Seuraavaksi me koteloidumme, emme toki kirjaimellisesti, mutta otamme vastaan kasteen ja seisomme lujina päätöksessämme. Eihän se ole aivan täysin verrannollista, mutta molemmat vaativat todella paljon rohkeutta. Puhdasta uskoa siihen, mikä on totta, mikä kannattaa. Rohkeutta uhmata yleistä elämää, olla vastakulttuurin edustaja. Kohdata kenties epäilyksiä muilta, löytää itsensäkin kyseenalaistamasta kaikkea.

Perhosten muodonmuutoksessa toukan sisäelimet sulavat ja aines muovautuu täysin erilaisiksi perhosen elimiksi. Niin meidän ihmistenkin ajatukset muuttuvat, joskus todella jyrkästikin. Kuitenkin kohdattuasi koteloitumisvaiheen haasteet selkä suorana huomaat maailman olevan erilainen. Olet aiempaa kevyempi, eivätkä haasteet tunnu niin raskailta. Lehtien sijaan syöt elämän puun hedelmää, eikä mikään ole tuntunut yhtä voimaannuttavalle. Et ole yksin, ympärilläsi on aina perhosia. Aurinko lämmittää koko ajan siipiäsi, ja kylvet ikuisessa valossa. Maailma on auki ja täynnä mahdollisuuksia, joita et koskaan osannut kuvitella. Olet uudestisyntynyt.

Olet perhonen, mutta et ylpeä sellainen. Et kaipaa ihailua, sillä sinua ei ole luotu sitä varten. Tarkoituksesi on nyt näyttää esimerkkiä ja jakaa tuntemaasi valoa maailmaan. Nyt sinä olet se perhonen, joka laskeutuu ja sanoo toukalle: ”Tule ja lennä kanssani. Tule, niin näet vielä kultaiset viljapellot, ikuisen kirkkauden. Näet maailman, jossa ei tapella rajallisesta määrästä lehtiä, vaan liidetään äärettömän taivaan halki, kylvetään Jumalan loppumattomassa rakkaudessa.”

Ja niin tosiaan on tarkoitettu. Ei meille ole annettu iloa itsemme tähden, vaan jotta osaisimme ja jaksaisimme tehdä maailmaa täydemmäksi lähetystyön ja rakastamisen kautta. Täydellinen maailma olisi täynnä onnellisia perhosia, ihmisiä, jotka ovat nähneet parannuksen tien, valinneet kasteen Kristuksen nimeen ja elävät täyttäen jumalallisen tarkoituksensa parhaansa mukaan.

Eihän se toki ole niin helppoa kuin miltä se kuulostaa, mutta onneksi parannuksen lahjaa ei viedä meiltä koskaan pois. Olemme vapaita, ja jopa Henki opastaa meitä kehittymään ikuisesti. Se on mielestäni yksi suurimpia siunauksia. On vain meistä kiinni, miten paljon siihen uskomme, miten paljon haluamme olla onnellisia perhosia.