Eksyksissä Kielletyssä kaupungissa

Kuva

lost in the forbidden city

Kuvitus Vlad Gusev

Olin keskellä Kiellettyä kaupunkia Pekingissä Kiinassa. Vain minuutteja aiemmin ympärilläni oli ollut ystäviä ja opettajia, mutta olin äkkiä täysin ja kertakaikkisen yksin.

Ymmärsin heti, millaisessa vaarassa olin. Yksinäinen 15-vuotias amerikkalainen pisti todella silmään ihmisiä vilisevällä palatsialueella. Olin tullut Kiinaan muiden lukioluokkalaisten kanssa koulun kustantamalle matkalle, ja opettajamme ja oppaamme olivat varoittaneet meitä lukuisia kertoja kiertelemisen vaaroista vieraassa maassa, jos emme olleet varovaisia.

Kävelin alueella työntyen turistiryhmien läpi – niin kiinalaisten kuin ulkomaalaistenkin – ja nousin varpailleni yrittäen nähdä samanlaiset punavalkoiset paidat, joihin kaikki ryhmämme jäsenet olivat pukeutuneet. Mutta en nähnyt niitä. Jotenkin ryhmäni oli hävinnyt näkyvistä, eikä minulla ollut aavistustakaan, mihin suuntaan he olivat menneet. Istuuduin vahtimaan sisään- ja uloskäyntejä. Kului kymmenen minuuttia, sitten puoli tuntia ja sitten kolme varttia. Näkyviin ei tullut ainuttakaan ryhmäni jäsentä.

Joku tarttui käteeni. Nostin katseeni ja näin lyhyen naisen, jolla oli hivenen villi katse ja pitkät kynnet. Hän veti minua kädestä. ”Seuraa minua”, hän sanoi vahvasti englantia murtaen. ”Kaunis tyttö, seuraa minua.”

Minua alkoi pelottaa. ”Mene pois”, huusin vetäisten käteni hänen otteestaan. Ennen kuin hän ehti tarttua siihen uudelleen, juoksin yhden uloskäynnin läpi toiseen osaan kaupunkia.

Juoksin jonkin aikaa, kunnes olin vieläkin enemmän eksyksissä kuin aiemmin. Istahdin läheiselle askelmalle, pois ihmisryhmien luota, ja aloin itkeä. Osasin vain muutaman sanan kiinaa enkä todellakaan riittävästi saadakseni ohjeet takaisin hotellillemme, joka oli jossakin toisella puolen laajalle levittäytyvää Pekingin kaupunkia. Tässä vaiheessa en ollut edes varma siitä, missä uloskäynti oli.

Kyynelten virratessa aloin rukoilla. Myönsin, että olin ollut typerä harhautuessani pois ryhmästä edes hetkeksi, ja pyysin, että taivaallinen Isä auttaisi minua löytämään tien takaisin ryhmäni luo.

Nousin ja lähdin kävelemään takaisin samaan suuntaan, josta olin tullut. En saanut mitään välitöntä ilmoitusta – ja olin epävarma siitä, miltä ilmoitus kuulostaisi tai tuntuisi, jos edes tosiaan saisin sitä. Olin tuntenut Hengen vaikutusta aiemmin, lämpimän tunteen palveltuani jotakuta tai kuultuani jonkin puheen kirkossa, mutta en ollut koskaan tuntenut mitään täsmällistä, en etenkään ohjeita siitä, mihin suuntaan kulkea. Lähdin kävelemään eteenpäin epävarmana ja rukoillen koko ajan sydämessäni.

Viimein tulin kohtaan, jossa tie haarautuu. Lähdin menemään oikealle, kun kuulin äänen kuiskaavan: ”Pysähdy.”

Ääni oli niin hiljainen, että olin vähällä pitää sitä kokonaan omana ajatuksenani. Mutta siinä oli varmuutta, jota en todellakaan sillä hetkellä tuntenut. ”Istu tuolle penkille”, ääni sanoi. Kohotin katseeni ja näin keskellä tienhaaraa penkin. Menin sille istumaan. Vain kolme minuuttia myöhemmin väkijoukossa näkyi tuttu punavalkoinen paita ja minulle viittoiltiin. Viittoilija oli sen päivän turistioppaamme.

Hyppäsin ylös penkiltä, jolla olin istunut. Olin niin iloinen, että melkein halasin sitä naista.

”Olemme etsineet sinua tunnin!” hän sanoi. ”Missä sinä olit?”

Kun hän johdatti minua takaisin ryhmäni luo, selitin hänelle, missä olin ollut, aloittaen siitä, kuinka jouduin erilleen ryhmästä, ja päätyen päätökseeni istuutua sen sijaan että olisin lähtenyt tienhaarasta oikealle.

”Olet hyvin onnekas”, hän sanoi. ”Jos olisit kääntynyt siitä oikealle, olisit joutunut päinvastaiseen suuntaan kuin muu ryhmä. Kaupunki on niin iso, etten olisi pystynyt ikinä löytämään sinua.”

Lähdin Kiinasta muutamaa viikkoa myöhemmin onnistuen olemaan eksymättä enää toistamiseen sillä matkalla, mutta olen muistellut monta kertaa sitä hetkeä, kun kuulin Hengen äänen kuiskaavan minulle. Se ei ollut samanlaista innoitusta, jota olin saanut aiemmin, mutta se oli sitä, mitä Herra tiesi minun tarvitsevan, etten olisi lähtenyt väärään suuntaan. Ymmärsin myös, kuinka helppoa olisi ollut olla välittämättä siitä, ellen olisi kuunnellut.

Sen päivän jälkeen olen kuullut Hengen äänen monta kertaa monin eri tavoin varoittavan minua sekä fyysisestä että hengellisestä vaarasta. Toisinaan, kuten sinä ensimmäisenä päivänä Kielletyssä kaupungissa, olen nähnyt, mitä seuraa, kun noudattaa tai ei noudata tuota ääntä. Vielä useammin on käynyt niin, etten ole pystynyt näkemään seurauksia. Mutta olen oppinut, että kun nöyrryn ja olen halukas kuuntelemaan, Herra auttaa minua tunnistamaan Hengen kehotukset ja Hän ohjaa minut takaisin sinne, missä minun pitää olla. Hänen kanssaan en ole koskaan yksin.