Kuva

taking a test

Kuvitus Matthew Shipley

Kun ilmoittauduin lukiossa filosofian kurssille, isäni oli hieman huolissaan. Filosofiassa kyseenalaistetaan kaikki, myös Jumalan olemassaolo. Opettajani opetti meille asioita, jotka ovat vastoin uskontoa ja jotka kieltävät Jumalan olemassaolon.

Yhdessä filosofian kokeessa kysyttiin: ”Miksi olemme tulleet maan päälle?” Vastaus, joka minun odotettiin antavan, oli, että voisimme toteuttaa itseämme ja ottaa paikkamme elämän kiertokulussa. En kirjoittanut sitä vastausta, koska en usko niin.

Sen sijaan kirjoitin: ”Olemme tulleet maan päälle koeteltaviksi ja jotta voimme palata elämään taivaallisen Isämme luona iankaikkisesti perheemme kanssa.”

Jälkeenpäin opettaja kutsui minut luokseen ja kysyi minulta, tiesinkö siihen kysymykseen oikean vastauksen. Sanoin hänelle tietäväni, mutta etten aikonut kirjoittaa jotakin sellaista, minkä tiesin totuudenvastaiseksi.

Hän kysyi minulta, olenko uskonnollinen ja mihin kirkkoon kuulun. Kerroin hänelle olevani Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen. Hän sanoi minulle, ettei hän ollut koskaan tavannut uskonnollista oppilasta, joka olisi riittävän rohkea puolustaakseen uskonkäsityksiään ja kirjoittaakseen sellaisen vastauksen.

”En antanut sinulle täysiä pisteitä, koska vastauksesi ei ollut oikea”, hän sanoi. ”Mutta annoin sinulle pisteitä siitä, että sinulla oli rohkeutta kirjoittaa, mihin uskot.”

Olin iloinen sen vuoksi, että olin vastannut vakaumukseni ja niiden evankeliumin totuuksien mukaan, jotka tiedän ja joiden mukaan yritän elää.

Kuva

riding a bike with the temple in view

Muutama kesä sitten seurakuntamme nuoret miehet lähtivät maastopyöräretkelle. Olin hieman hermostunut, koska se kerta oli minulle ensimmäinen. Ystäväni Jacob oli kokenut pyöräilijä, joten ajattelin pysyä lähellä häntä.

Kun olimme pitäneet lyhyen tauon vuoren huipulla, lähdimme laskeutumaan vuorelta. Olin hitaampi kuin muu ryhmä ja jäin jälkeen, etenkin kun olin kaatunut pari kertaa jyrkissä mutkissa. Jacob pysähtyi auttamaan minua joka kerta kun kaaduin, ja yritimme saada ryhmän kiinni.

Auringon laskiessa oli ilmeistä, että olimme eksyneet. Emme olleet nähneet ryhmäämme ainakaan puoleen tuntiin, ja alkoi olla niin pimeä, että hädin tuskin näimme polkua. Rukoilin taivaalliselta Isältä apua ja rohkeutta jatkaa. Sitten Jacob ja minä päätimme jatkaa polkemista erääseen tiettyyn suuntaan. Kun tulimme mutkan takaa, näimme mitä loistavimman ja tervetulleimman näyn – Draperin temppelin. Temppelistä kajastava valo valaisi polkumme, ja pystyimme pääsemään turvallisesti takaisin johtajiemme ja ystäviemme luo.

Joka kerta kun näen temppeliin, mieleeni muistuu se rauha ja apu, jotka ovat meille siellä tarjolla. Joka kerta kun tunnen olevani eksyksissä maailman pimeydessä, voin luottaa saavani temppelistä tarvitsemani valon.

Kuva

making a friend

Istuin ruokavälitunnilla pöydässä ystävieni kanssa, kun huomasin uuden pojan – Michaelin. Hän päätti mennä istumaan vanhempien poikien joukkoon, ja he alkoivat pilailla hänen kustannuksellaan. Sain myöhemmin tietää, että Michael on autistinen.

Kysyin Michaelilta, halusiko hän istua minun ja ystävieni kanssa. Hän kieltäytyi, luultavasti siksi, että pelkäsi ihmisten taas pilailevan hänen kustannuksellaan.

Seuraavana päivänä esittelin hänet ystävilleni. Huomasin, että hän oli iloinen siitä, etten ollut luovuttanut hänen kohdallaan. Hänellä oli paljon puhuttavaa. Hän oli mahtava!

Joka päivä huomasin, että Michael oli aiempaa iloisempi. Hän alkoi odottaa ruokavälitunteja ystäviensä kanssa. Istumisesta Michaelin kanssa ruokavälitunnilla kehittyi pian merkityksellinen ystävyys. Se auttoi niin Michaelia kuin minuakin.

Muiden palvelemisen tuoma tunne on ihanimpia tunteita maailmassa.