Profeettoja, näkijöitä ja ilmoituksensaajia

Saanen olla kahdentoista apostolin koorumin veljieni puolesta ensimmäinen, joka toivottaa vanhimmat Dieter Uchtdorfin ja David Bednarin tervetulleiksi uuteen kutsumukseensa ja ihanaan toveruuteen, joka heitä odottaa. Kun ensimmäiset kaksitoista kutsuttiin tällä taloudenhoitokaudella, heille sanottiin, että heidän nimityksensä tarkoituksena oli ”herättää kiintymys toinen toiseensa, lujempi kuin kuolema”.¹ Me tunnemme jo sellaista kiintymystä teitä, veljet, vaimojanne ja perheitänne kohtaan. Me sanomme yhdestä sydämestä ja yhdestä suusta: ”Tervetuloa, rakkaat ystävät.”

Presidentti Hinckleyn lempeiden sanojen hengessä saanen minäkin ilmaista sen saman kuolemaa lujemman kiintymyksen ja syvän henkilökohtaisen menetyksen, jota me kaikki olemme tunteneet rakkaiden veljiemme David B. Haightin ja Neal A. Maxwellin poismenon vuoksi. Näille kahdelle veljelle ja heidän suloisille vaimoilleen Rubylle ja Colleenille me sanomme, että me rakastamme teitä, me arvostamme palvelemistanne ja me kunnioitamme esimerkillistä elämäänne. Jokainen meistä pitää mitä suurimpana etuoikeutena sitä, että tunnemme teidät ja olemme saaneet palvella rinnallanne. Te olette meille ikuisesti rakkaita.

Näin merkittävien tämän työn etenemisessä tapahtuneiden muutosten valossa haluan sanoa tänä aamuna jotakin apostolin tehtävästä ja sen jatkumisen tärkeydestä Jeesuksen Kristuksen tosi kirkossa. Näin tehdessäni en puhu miehistä, joilla on tämä virka, vaan pikemminkin itse virasta, pyhän Melkisedekin pappeuden kutsumuksesta, jonka Vapahtaja itse on perustanut, jotta Hänen kansastaan pidettäisiin huolta ja Hänen nimestään todistettaisiin.

Perustaakseen kirkon, joka olisi edelleen Hänen johdossaan senkin jälkeen kun Hänet otettaisiin maan päältä, Jeesus ”meni vuorelle rukoilemaan ja vietti siellä koko yön rukoillen Jumalaa.

Päivän koittaessa hän kutsui luokseen opetuslapsensa ja valitsi heistä kaksitoista, jotka nimesi apostoleiksi.”²

Myöhemmin Paavali opetti, että tietäessään kuolemansa väistämättömyyden Vapahtaja oli tehnyt niin antaakseen kirkolle apostolien ja profeettojen perustuksen.³ Nämä veljet ja muut virkailijat kirkossa palvelisivat ylösnousseen Kristuksen johdolla.

Miksi? Muun muassa siksi, ”ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa”.⁴

Täten kirkon apostolien ja profeettojen perustuksen tarkoituksena oli olla siunaukseksi kaikkina aikoina mutta varsinkin vastoinkäymisten tai vaarojen aikoina, jolloin saattaisimme tuntea itsemme lasten kaltaisiksi, hämmentyneiksi tai epävarmoiksi, ehkäpä hieman pelokkaiksi, aikoina, jolloin ihmisten kavaluus tai paholaisen pahansuopuus yrittäisi hämmentää tai johtaa harhaan. Sellaisia aikoja varten, joita tulee nykyisin, Jumala on valtuuttanut ja te olette hyväksyneet ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista apostolin koorumin profeetoiksi, näkijöiksi ja ilmoituksensaajiksi yhdessä kirkon presidentin kanssa, joka on hyväksytty profeetaksi, näkijäksi ja ilmoituksensaajaksi, virkaiältään vanhimmaksi apostoliksi ja sellaisena ainoaksi ihmiseksi, jolla on valtuus käyttää kaikkia ilmoituksen ja johtamisen avaimia kirkossa. Uuden testamentin aikoina, Mormonin kirjan aikoina ja nykyisinä aikoina nuo virat muodostavat tosi kirkon peruskivet, jotka on sijoitettu kulmakiven ympärille ja saavat voimansa Lunastajamme kalliosta, ”joka on Kristus, Jumalan Poika”,⁵ Hän, joka on suuri ”tunnustuksemme apostoli ja ylipappi”,⁶ käyttääksemme Paavalin ilmausta. Sellainen perustus Kristuksessa on ollut ja on aina oleva suoja aikoina, jolloin ”Perkele lähettää väkevät tuulensa, niin, nuolensa pyörretuulessa, niin, kun kaikki hänen rakeensa ja hänen väkevä myrskynsä pieksevät teitä”. Sellaisina aikoina kuin me nyt elämme – ja jollaisia tulemme enemmän tai vähemmän aina elämään – elämän myrskyillä ”ei ole valtaa teihin – – sen kallion tähden, jolle teidät on rakennettu, joka on varma perustus, perustus, jolle rakentaessaan ihmiset eivät voi sortua”.⁷

Kolme viikkoa sitten olin vaarnakonferenssissa pienessä, viehättävässä Prescottin vuoristokaupungissa Arizonassa. Tuon viikonlopun ihastuttavien tapahtumien jälkeen eräs sisar sujautti minulle vaivihkaa lapun tullessaan muiden kanssa kättelemään ja hyvästelemään. Hieman epäröiden luen siitä osan teille tänä aamuna. Keskittykää oppiin, jonka tämä sisar opettaa, älkääkä viestin osapuoliin.

”Rakas vanhin Holland, kiitos todistuksesta, jonka lausuit tässä konferenssissa Vapahtajasta ja Hänen rakkaudestaan. Neljäkymmentäyksi vuotta sitten rukoilin vilpittömästi Herraa ja kerroin Hänelle toivovani, että olisin elänyt maan päällä silloin, kun apostolit olivat täällä, kun täällä oli tosi kirkko ja kun Kristuksen ääni oli yhä kuultavissa. Vuoden kuluessa tuosta rukouksesta taivaallinen Isä lähetti kaksi myöhempien aikojen pyhien lähetyssaarnaajaa luokseni ja sain tietää, että kaikki nuo toiveet saattoivat toteutua. Ehkäpä jonakin hetkenä, kun olet väsynyt tai huolissasi, tämä viesti auttaa sinua muistamaan, miksi äänesi kuuleminen ja kätesi puristaminen ovat niin tärkeitä minulle ja miljoonille minun kaltaisilleni. Sisaresi rakkaudessa ja kiitollisuudessa, Gloria Clements.”

No, sisar Clements, herkkä viestisi palautti mieleeni samankaltaisen toivon ja miltei samat sanat, joita kerran käytettiin omassa suvussani. Tämän kansakunnan ensimmäisten siirtokuntien myrskyisinä vuosina Roger Williams, temperamenttinen ja päättäväinen isoisäni kymmenennessä polvessa taaksepäin, pakeni – ei aivan kokonaan omasta tahdostaan – Massachusetts Bayn siirtokunnasta ja asettui asumaan nykyisen Rhode Islandin osavaltion seudulle. Hän antoi asuinpaikalleen nimeksi Providence eli Kaitselmus, mikä nimi tuo ilmi hänen elinikäisen tavoitteensa saada jumalallista johdatusta ja taivaallisia ilmestyksiä. Mutta hän ei koskaan löytänyt sitä, mikä hänen mielestään oli aiempien aikojen tosi Uuden testamentin kirkko. Legendaarinen Cotton Mather sanoi tästä pettyneestä etsijästä: ”Herra Williams kertoi [lopulta seuraajilleen], että koska häntä oli johdettu harhaan, hän oli [johtanut heitä harhaan, ja] hän oli nyt vakuuttunut siitä, ettei maan päällä ollut ketään, joka voisi toimittaa kasteen [tai mitään muutakaan evankeliumin toimituksista], – – [joten] hän neuvoi heitä sen tähden hylkäämään kaikki ja odottamaan uusien apostolien tulemista.”⁸ Roger Williams ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt noiden kaivattujen uusien apostolien kutsumisen, mutta toivon joskus tulevaisuudessa voivani kertoa hänelle henkilökohtaisesti, että hänen jälkeläisensä elivät ja näkivät sen.

Jumalallisen johdatuksen tarpeeseen kohdistuva into ja odotus eivät olleet epätavallisia noiden uskonnollisten uudistajien keskuudessa, jotka valmistivat tietä evankeliumin palautukselle. Yksi kuuluisimmista uusienglantilaisista saarnaajista, Jonathan Edwards, sanoi: ”Minusta tuntuu – – järjettömältä olettaa, että olisi Jumala, – – joka välittäisi [meistä] niin paljon – – mutta ei kuitenkaan koskaan puhuisi – – ettei [Häneltä] kuultaisi sanaakaan.”⁹

Myöhemmin verraton Ralph Waldo Emerson järkytti Uuden-Englannin kirkollisen puhdasoppisuuden perustuksia sanoessaan Harvardin teologiselle tiedekunnalle: ”Velvollisuuteni on sanoa teille, ettei uuden ilmoituksen tarve ole ollut koskaan suurempi kuin nyt.” ”Innoituksen oppi on kadonnut. – – Ihmeet, profetia, – – pyhä elämä ovat [vain] muinaista historiaa. – – Ihmiset ovat alkaneet puhua – – ilmoituksesta jonakin kauan sitten olleena ja menneenä aivan kuin Jumala olisi kuollut. – – Tosi opettajan virkaan kuuluu”, hän varoitti, ”osoittaa meille, että Jumala on eikä oli, että Hän puhuu eikä puhui.”¹⁰ Varsinaisesti herra Emerson tarkoitti sitä, että ”jos jakelee jatkuvasti kiviä, kun ihmiset pyytävät leipää, he lakkaavat lopulta käymästä leipomossa”.¹¹

Kun miettii näitä Amerikan historian johtohahmojen vaikuttavia syytteitä, puhumattakaan Gloria Clementsin kaltaisten rukouksista, ne tuovat selkeänä vastakohtana esiin Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon voimallisen sanoman varsinkin niille teistä, jotka tapaatte lähetyssaarnaajamme. Profeettoja? Näkijöitä? Ilmoituksensaajia? Tapahtumat 1820- ja 1830-luvuilla ja niitä seuranneiden lähes kahden vuosisadan tapahtumat vakuuttavat, että ilmoitukset ja niiden saajat eivät ole ”kauan sitten olleita ja menneitä”.

Juuri sinä vuonna kuin herra Emerson piti teologisessa tiedekunnassa puheensa, jossa hän epäsuorasti pyysi sellaista, nuori englantilainen tähän maahan muuttanut vanhin John Taylor kutsuttiin Herran Jeesuksen Kristuksen apostoliksi, profeetaksi, näkijäksi, ilmoituksensaajaksi. Tuossa tehtävässä vanhin Taylor sanoi kerran myötätunnosta rehellisiä totuudenetsijöitä kohtaan: ”Kuka on koskaan kuullut tosi uskonnosta ilman yhteydenpitoa Jumalaan? Minulle sellainen on järjettömintä, mitä ihmismieli voisi keksiä.” Veli Taylor sanoi: ”Kun ihmiset yleisesti hylkäävät nykyajan ilmoituksen periaatteen, en ihmettele sitä, että epäilystä ja epäuskoa esiintyy niin hälyttävässä määrin. En ihmettele sitä”, hän jatkoi”, ”että niin monet ihmiset suhtautuvat uskontoon ylenkatseellisesti eivätkä pidä sitä älyllisten olentojen huomion arvoisena, sillä ilman ilmoitusta uskonto on ilveilyä ja pilaa. – – Nykyajan ilmoituksen periaate on – – uskomme nimenomainen perusta.”¹²

Nykyaikaisen ilmoituksen periaate? Uskomme nimenomainen perusta? Saanen palata noista perustoista nykyaikaan, tähän hetkeen, 21. vuosisataan. Kaikkien – niin teologien, historioitsijoiden kuin maallikoidenkin kohdalla – kyse on edelleen samasta asiasta. Ovatko taivaat avoinna? Ilmoittaako Jumala tahtonsa profeetoille ja apostoleille kuten entisinä aikoina? Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko julistaa järkähtämättömästi koko maailmalle, että ne ovat ja että Jumala tekee niin. Ja tuohon julistukseen on sisältynyt profeetta Joseph Smithin merkitys jo lähes 200 vuoden ajan.

Hänen elämänsä esitti kysymyksen ”Uskotteko, että Jumala puhuu ihmiselle?”, ja se antoi siihen vastauksen. Kaiken muun ohella, mitä Joseph Smith sai aikaan lyhyen 38 ja puoli vuotta kestäneen elämänsä aikana, hän jätti meille ennen kaikkea jumalallisen ilmoituksen varman perinnön – ei yhtä, erillistä ilmoitusta ilman todisteita tai seuraamuksia, eikä mitään ”lievää kaikkien ihmisten mieliin tihkuvaa innoitusta” kaikkialla vaan yksityiskohtaisia, muistiin merkittyjä, jatkuvia ohjeita Jumalalta. Eräs hyvä ystävä ja uskollinen kirkkoomme kuuluva tiedemies ilmaisi asian ytimekkäästi: ”Aikana, jolloin valistuneen rationaalisuuden vaikuttajat hyökkäsivät kristillisyyden alkuperää vastaan, Joseph Smith palautti [kiistattomasti ja yksinään] nykyajan kristillisyyden sen juurille eli ilmoitukseen.”¹³

”Kiitos, Luojamme, profeetasta, jonka tietämme toit johtamaan”¹⁴, koska monet näinä myöhempinä aikoina ovat tuulten ja myrskyjen riepoteltavina. Me kiitämme siitä aamusta keväällä 1820, jolloin Isä ja Poika ilmestyivät kirkkaudessa 14-vuotiaalle pojalle. Me kiitämme siitä aamusta, jolloin Pietari, Jaakob ja Johannes tulivat palauttamaan pyhän pappeuden avaimet ja kaikki siihen kuuluvat virat. Ja tässä sukupolvessa me kiitämme siitä aamusta 30. syyskuuta 1961, josta tulee kuluneeksi tänä viikonloppuna 43 vuotta, jolloin (silloinen) vanhin Gordon B. Hinckley kutsuttiin apostoliksi 75. miehenä, jota on tällä taloudenhoitokaudella sellaiseksi nimitetty. Ja näin jatkuu aina sellaiseen päivään kuin tämä, ja näin on jatkuva, kunnes Vapahtaja tulee.

Maailmassa, jossa on levottomuutta ja pelkoa, poliittista kuohuntaa ja moraalista rappeutumista, todistan, että Jeesus on Kristus – että Hän on elämän leipä ja elämän vesi – yhä, vielä ja aina suuri turvakilpi elämässämme, Israelin mahtava kallio, tämän Hänen elävän kirkkonsa ankkuri. Todistan Hänen profeetoistaan, näkijöistään ja ilmoituksensaajistaan, jotka muodostavat Hänen kirkkonsa jatkuvan perustuksen, ja todistan, että nämä virat ja nämä ilmoitukset ovat toiminnassa nyt meidän kaikkien Vapahtajan johdon alaisina tänä aikana, jolloin ja jota varten niitä erityisesti tarvitaan. Todistan näistä totuuksista ja tämän työn jumalallisuudesta. Minä olen niiden todistaja. Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.