Taaksepäin katsoen ja eteenpäin kulkien

Mielestäni tämä on ollut merkittävä kokous. Sanomat ovat olleet innoittavia, musiikki on ollut kaunista, todistukset vilpittömiä. Uskon, ettei kukaan, joka on osallistunut tähän kokoukseen, unohda sitä koskaan – sen Hengen vuoksi, jonka olemme tunteneet.

Rakkaat veljeni ja sisareni, yli 44 vuotta sitten, lokakuussa 1963, seisoin puhujakorokkeella tabernaakkelissa, kun minut oli juuri hyväksytty kahdentoista apostolin koorumin jäseneksi. Siinä tilanteessa kerroin pienestä kyltistä, jonka olin nähnyt eräässä toisessa puhujakorokkeessa. Kyltissä luki näin: ”Joka tällä puhujakorokkeella seisoo, olkoon nöyrä.” Vakuutan teille, että kutsuni kahdentoista koorumiin sai minut tuolloin nöyräksi. Kun nyt seison tällä puhujakorokkeella, puhun teille kuitenkin nöyryyden syvimmistä syvyyksistä. Tunnen hyvin voimakkaasti, että olen riippuvainen Herrasta. Etsin nöyrästi Hengen ohjausta, kun kerron teille sydämeni tunteista.

Vasta kaksi kuukautta sitten jätimme jäähyväiset rakkaalle ystävällemme ja johtajallemme Gordon B. Hinckleylle, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon 15. presidentille, joka oli erinomainen totuuden lähettiläs koko maailmalle ja kaikkien rakastama. Me kaipaamme häntä. Yli 53 000 miestä, naista ja lasta tuli tässä rakennuksessa sijaitsevaan kauniiseen ”Profeettojen galleriaan” jättämään viimeisen tervehdyksensä tälle Herran jättiläiselle, joka kuuluu nyt menneeseen.

Presidentti Hinckleyn poismenon myötä ensimmäinen presidenttikunta hajosi. Presidentti Eyring ja minä, jotka palvelimme presidentti Hinckleyn neuvonantajina, palasimme paikoillemme kahdentoista apostolin koorumiin, ja tästä koorumista tuli kirkon johtava elin.

Presidentti Hinckleyn hautajaiset pidettiin lauantaina 2. helmikuuta 2008 tässä upeassa konferenssikeskuksessa – rakennuksessa, joka tulee aina olemaan muistomerkki hänen kaukokatseisuudestaan ja näkemyksestään. Hautajaisissa tälle Jumalan miehelle osoitettiin kunnioitusta kauniisti ja rakkautta tuntien.

Seuraavana päivänä kaikki 14 maan päällä olevaa asetettua apostolia kokoontuivat Suolajärven temppelin ylähuoneeseen. Tulimme koolle paaston ja rukouksen hengessä. Tuossa juhlallisessa ja pyhässä kokouksessa kirkon presidenttikunta järjestettiin uudelleen vakiintuneen käytännön mukaisesti, Herran itsensä asettaman mallin mukaan.

Eilen kirkon jäsenet eri puolilla maailmaa kokoontuivat juhlakokoukseen. Kohotitte kätenne hyväksymisäänestyksessä ja annoitte tukenne niille toimille, jotka tehtiin tuossa temppelissä pidetyssä kokouksessa, josta olen juuri puhunut. Sydämeni liikuttui, kun kohotitte kätenne taivasta kohden. Tunsin rakkautenne ja tukenne samoin kuin omistautumisenne Herralle.

Veljeni ja sisareni, tiedän ilman pienintäkään epäilystä, että Jumala elää. Todistan teille, että tämä on Hänen työtään. Todistan myös, että Vapahtajamme Jeesus Kristus johtaa tätä kirkkoa, jolla on Hänen nimensä. Tiedän, että koko tämän elämän suloisin kokemus on tuntea Hänen kuiskauksensa, kun Hän ohjaa meitä työnsä eteenpäin viemisessä. Tunsin noita kuiskauksia nuorena piispana, kun minut johdatettiin koteihin, joissa oli hengellistä – tai kenties ajallista – puutetta. Tunsin niitä jälleen lähetysjohtajana Torontossa Kanadassa, kun tein työtä hienojen lähetyssaarnaajien kanssa, jotka olivat elävä todistus maailmalle siitä, että tämä työ on jumalallista ja että profeetta johtaa meitä. Olen tuntenut niitä koko ajan, kun olen palvellut kahdentoista koorumissa ja ensimmäisessä presidenttikunnassa ja nyt kirkon presidenttinä. Todistan, että kukin meistä voi tuntea Herran innoitusta, kun elämme kelvollisina ja pyrimme palvelemaan Häntä.

Tiedän paljon niistä 15 miehestä, jotka ovat palvelleet ennen minua kirkon presidentteinä. Olen tuntenut monet heistä henkilökohtaisesti. Minulla on ollut siunaus ja etuoikeus palvella heistä kolmen neuvonantajana. Olen kiitollinen siitä pysyvästä perinnöstä, jonka kukin näistä 15 miehestä on jättänyt jälkeensä. Minulla on varma tieto siitä – kuten olen vakuuttunut, että heilläkin oli – että Jumala ohjaa profeettaansa. Harras rukoukseni on, että olisin edelleen kelvollinen väline Hänen käsissään viemään eteenpäin tätä suurta työtä ja täyttämään ne valtavat tehtävät, jotka kuuluvat presidentin virkaan.

Kiitän Herraa suurenmoisista neuvonantajista. Presidentti Henry B. Eyring ja presidentti Dieter F. Uchtdorf ovat miehiä, joilla on suuret kyvyt ja terve ymmärrys. He ovat neuvonantajia sanan todellisessa merkityksessä. Arvostan heidän arvostelukykyään. Uskon, että Herra on valmistanut heidät heidän nykyisiin tehtäviinsä. Rakastan kahdentoista apostolin koorumin jäseniä ja pidän suuressa arvossa työtoveruuttani heidän kanssaan. Myös he ovat omistautuneet Herran työlle ja käyttävät elämänsä Hänen palveluksessaan. Odotan innokkaasti sitä, että voin palvella vanhin Christoffersonin kanssa, joka on nyt kutsuttu siihen koorumiin ja on saanut hyväksymisenne. Myös hänet on valmistettu siihen tehtävään, johon hänet on kutsuttu. On ollut ilo palvella myös seitsemänkymmenen koorumien jäsenten ja johtavan piispakunnan kanssa. Uusia seitsemänkymmenen jäseniä on kutsuttu, ja heidät hyväksyttiin eilen, ja odotan innokkaasti sitä, että saan tehdä heidän kanssaan Mestarin työtä.

Johtavien auktoriteettien keskuudessa vallitsee suloinen ykseyden henki. Herra on julistanut: ”Ellette te ole yhtä, te ette ole minun.”¹ Tulemme edelleen olemaan yhtä yhteisessä tarkoituksessa – nimittäin Herran työn edistämisessä.

Haluan lausua kiitokseni taivaalliselle Isälleni lukemattomista siunauksista, jotka Hän on minulle suonut. Voin muinaisen Nefin tavoin sanoa, että synnyin hyvistä vanhemmista, joiden omat vanhemmat ja isovanhemmat työlleen omistautuneet lähetyssaarnaajat kokosivat Ruotsista, Skotlannista ja Englannista. Kun nämä lähetyssaarnaajat lausuivat nöyrän todistuksen, he koskettivat esivanhempieni sydäntä ja henkeä. Liityttyään kirkkoon nämä erinomaiset miehet, naiset ja lapset matkasivat Ison Suolajärven laaksoon. He kokivat matkan varrella paljon koettelemuksia ja murhetta.

Keväällä 1848 äitini isovanhempien vanhemmat Charles Stewart Miller ja Mary McGowan Miller, jotka olivat liittyneet kirkkoon kotiseudullaan Skotlannissa, jättivät Skotlannin Rutherglenissa sijaitsevan kotinsa ja matkasivat erään pyhien joukon mukana St. Louisiin Missouriin. He saapuivat sinne vuonna 1849. Margaretista, yhdestä heidän yhdestätoista lapsestaan, tuli minun isoäitini äiti.

Kun perhe oleskeli St. Louisissa ja teki työtä ansaitakseen riittävästi rahaa loppumatkaa varten Suolajärven laaksoon, paikkakunnalla puhkesi koleraepidemia, joka jätti jälkeensä kuolemaa ja surua. Millerin perhe koki kovia. Kahden viikon aikana kuoli neljä perheenjäsentä. Ensimmäinen oli 18-vuotias William 22. kesäkuuta 1849. Viisi päivää myöhemmin kuoli Margaret McGowan Miller, joka oli isoäitini isoäiti ja perheen äiti. Kaksi päivää myöhemmin kuoli 15-vuotias Archibald, ja viisi päivää hänen kuolemastaan kuoli isoisäni isoisä Charles Stewart Miller, joka oli perheen isä. Henkiin jääneet lapset jäivät orvoiksi, heidän joukossaan isoäitini äiti Margaret, joka oli siihen aikaan 13-vuotias.

Alueella sattuneiden monien kuolemantapausten vuoksi ei kuolleiden perheenjäsenten hautaamiseen ollut saatavilla ruumisarkkuja – ei mihinkään hintaan. Vanhimmat henkiinjääneet pojat purkivat perheen härkäaitaukset valmistaakseen arkut menehtyneille perheenjäsenille.

Yhdeksän jäljelle jääneen Millerin lapsen murheista ja ponnisteluista ei ole merkitty muistiin juuri mitään, kun he jatkoivat työntekoa ja säästivät sitä matkaa varten, jota heidän vanhempansa ja veljensä eivät koskaan tekisi. Tiedämme, että he lähtivät St. Louisista keväällä 1850 mukanaan neljä härkää ja yhdet vankkurit, ja vihdoin samana vuonna he saapuivat Suolajärven laaksoon.

Muilla esivanhemmillani oli samankaltaisia vastoinkäymisiä. Siitä huolimatta heidän todistuksensa pysyi kuitenkin vahvana ja lujana. Sain heiltä kaikilta perinnön omistautua täydellisesti Jeesuksen Kristuksen evankeliumille. Näiden uskollisten sielujen takia seison tänä päivänä edessänne.

Kiitän taivaallista Isääni rakkaasta vaimostani Francesista. Ensi lokakuussa hän ja minä juhlimme 60 hyvää avioliittovuotta. Vaikka palveluni kirkossa alkoi varhain, hän ei ole kertaakaan valittanut, kun olen lähtenyt kotoa mennäkseni kokouksiin tai hoitamaan jotakin tehtävää. Monien vuosien ajan tehtäväni kahdentoista koorumin jäsenenä vaativat minua olemaan poissa Salt Lake Citystä usein – joskus viisikin viikkoa kerralla – jolloin hän jäi huolehtimaan yksin pienistä lapsistamme ja kodistamme. Aina siitä lähtien kun minut kutsuttiin 22-vuotiaana piispaksi, istuminen yhdessä kirkon kokouksissa on ollut harvinaista ylellisyyttä. En olisi voinut pyytää uskollisempaa, rakastavampaa ja ymmärtäväisempää puolisoa.

Lausun kiitokseni taivaalliselle Isälleni kolmesta lapsestamme ja heidän puolisoistaan, kahdeksasta verrattomasta lapsenlapsesta sekä neljästä suloisesta lapsenlapsenlapsesta.

On vaikea löytää sanoja, veljeni ja sisareni, kiittääkseni teitä sydämellisesti siitä, miten te elätte, siitä hyvästä, mitä te teette, siitä todistuksesta, joka teillä on. Te palvelette toinen toistanne auliisti. Te olette omistautuneet Jeesuksen Kristuksen evankeliumille.

Minulla on ollut mahdollisuus matkustaa kaikkialla maailmassa niinä yli 44 vuotena, jotka olen ollut johtava auktoriteetti. Yksi suurimmista iloistani on ollut tavata teitä jäseniä, missä teitä onkin – tuntea teissä oleva henki ja teidän rakkautenne. Odotan innokkaasti monia muita sellaisia tilaisuuksia.

Elämän polun varrella tulee henkilötappioita. Jotkut poikkeavat iankaikkiseen elämään viitoitetulta tieltä mutta huomaavat sitten, että heidän valitsemansa oikotie johtaa lopulta umpikujaan. Välinpitämättömyys, ajattelemattomuus, itsekkyys ja synti verottavat kalliisti ihmisen elämää.

Jokainen voi kokea muutoksen parempaan suuntaan. Vuosien mittaan olemme lähettäneet vetoomuksia vähemmän aktiivisille, mielensä pahoittaneille, arvostelijoille, synnintekijöille – tulla takaisin. ”Tulkaa takaisin ja osallistukaa juhla-ateriaan Herran pöydässä. Maistakaa jälleen pyhien yhteyden suloisia ja ihania hedelmiä.”²

Syvällä meidän jokaisen sisimmässä on henki ja halu riisua pois vanha ihminen ja kohota todellisten mahdollisuuksiemme tasolle. Tässä hengessä esitämme jälleen sydämemme pohjasta saman kutsun: Tulkaa takaisin. Me lähestymme teitä Kristuksen puhtaassa rakkaudessa ja ilmaisemme halumme auttaa teitä ja toivottaa teidät tervetulleiksi täysivaltaisiksi jäseniksi. Me sanomme niille, joiden rohkeus on pettänyt tai joilla on vaikeuksia tai jotka ovat peloissaan: Antakaa meidän tukea teitä, rohkaista teitä ja tyynnyttää pelkonne. Ottakaa kirjaimellisesti Herran kutsu: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”³

Vapahtajasta sanottiin, että Hän ”kulki ympäri maata, teki hyvää – –, sillä Jumala oli hänen kanssaan”⁴. Seuratkaamme tätä täydellistä esimerkkiä. Seuratkaamme tällä toisinaan vaarallisella kuolevaisuuden matkalla myös apostoli Paavalin neuvoa, joka auttaa meitä pysymään turvassa ja oikeassa suunnassa: ”Ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen.”⁵

Haluaisin kannustaa kirkon jäseniä, missä heitä onkin, osoittamaan ystävällisyyttä ja kunnioitusta kaikille ihmisille kaikkialla. Maailma, jossa me elämme, on täynnä monimuotoisuutta. Me voimme ja meidän tulee osoittaa kunnioitusta niitä kohtaan, joiden uskonkäsitykset eroavat omastamme.

Osoittakaamme ystävällisyyttä ja rakkautta myös omassa perheessämme. Kotimme on oltava enemmän kuin turvapaikka. Sen tulee olla myös paikka, jossa Jumalan Henki voi asua, jossa myrskyt jäävät oven ulkopuolelle, jossa rakkaus ja rauha vallitsevat.

Maailma voi toisinaan olla pelottava paikka elää. Yhteiskunnan moraalinen kudos tuntuu olevan purkautumassa huolestuttavan nopeasti. Kukaan – olipa hän nuori tai vanha tai siltä väliltä – ei ole vapaa niiden asioiden vaikutukselta, jotka voivat viedä meidät turmelukseen ja tuhota meidät. Erityisesti nuoremme, kallisarvoiset nuoremme, kohtaavat kiusauksia, joita pystymme tuskin käsittämään. Vastustaja ja hänen joukkonsa tuntuvat tekevän töitä tauotta saadakseen meidät tuhotuiksi.

Veljeni ja sisareni, me sodimme syntiä vastaan, mutta meidän ei pidä luopua toivosta. Se on sota, jonka me voimme voittaa ja jonka me voitamme. Taivaallinen Isämme on antanut meille tarvitsemamme välineet sen tekemiseen. Hän on johdossa. Meillä ei ole mitään pelättävää. Hän on valon Jumala. Hän on toivon Jumala. Todistan, että Hän rakastaa meitä – jokaista.

Kuolevaisuus on koetusten ajanjakso, aika todistaa olevamme kelvollisia palaamaan taivaallisen Isämme luokse. Jotta meitä voitaisiin koetella, meidän on joskus kohdattava haasteita ja vaikeuksia. Toisinaan tunnelin päässä ei näytä olevan lainkaan valoa –ei aamun sarastusta pimeän yön jälkeen. Ympärillämme tuntuu olevan vain särkyneiden sydänten tuskaa, pirstottujen unelmien pettymystä ja menetettyjen toiveiden epätoivoa. Yhdymme raamatulliseen anomukseen: ”Eikö edes Gileadissa ole balsamia?”⁶ Meillä on taipumus nähdä omat henkilökohtaiset onnettomuutemme pessimismin vääristävien lasien läpi. Tunnemme olevamme hylättyjä, murheellisia, yksin. Jos huomaatte joutuneenne sellaiseen tilanteeseen, pyydän hartaasti teitä kääntymään taivaallisen Isämme puoleen uskossa. Hän auttaa ja opastaa teitä. Hän ei aina poista kärsimyksiänne, mutta Hän lohduttaa ja johdattaa teidät rakastavasti kaikkien kohtaamienne myrskyjen läpi.

Koko sydämestäni ja sieluni hartaudella korotan tänään ääneni todistukseen erityisenä todistajana ja julistan, että Jumala elää. Jeesus on Hänen Poikansa, Isän Ainosyntyinen lihassa. Hän on meidän Lunastajamme, Hän on meidän Välittäjämme Isän edessä. Hän rakastaa meitä rakkaudella, jota emme pysty täysin käsittämään, ja koska Hän rakastaa meitä, Hän antoi henkensä puolestamme. Kiitollisuuteni Häntä kohtaan on suurempi kuin kykenen lausumaan.

Rukoilen Hänen siunauksiaan teille, rakkaat veljeni ja sisareni, kodissanne, työssänne, palvellessanne toinen toistanne ja itse Herraa. Yhdessä me kuljemme eteenpäin ja teemme Hänen työtään.

Lupaan elämäni, voimani – kaiken, mitä minulla on uhrattavana – palvellakseni Häntä ja johtaakseni Hänen kirkkonsa asioita Hänen tahtonsa ja innoituksensa mukaisesti. Teen sen Herran Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.