Sanani eivät milloinkaan lakkaa

Presidentti Monson, saisinko etuoikeuden käyttää hetken lausuakseni jotakin?

Koska olen ensimmäinen johtavista veljistä, joka puhuu kirkolle tänä aamuna osoittamasi erityisen sanoman jälkeen, saanen sanoa jotakin kaikkien johtavina auktoriteetteina toimivien veljiesi ja itse asiassa koko kirkon puolesta.

Niistä kaikista etuoikeuksista, joista olemme saaneet nauttia tässä historiallisessa konferenssissa – mukaan lukien osallistuminen eilen juhlakokoukseen, jossa saimme hyväksyä sinut profeetaksi, näkijäksi ja ilmoituksensaajaksi – en voi kuin tuntea, että tärkein etuoikeus on ollut todistaa henkilökohtaisesti, kuinka profeetallinen viitta on laskeutunut harteillesi, ikään kuin se olisi tapahtunut itse enkelten toimesta. Ne, jotka osallistuivat eilisillan yleiseen pappeuskokoukseen, sekä kaikki, jotka olivat läsnä tämän aamun kokouksen maailmanlaajuisessa lähetyksessä, ovat olleet tämän tapahtuman silminnäkijöinä. Kaikkien osallistujien puolesta ilmaisen kiitollisuutemme tuosta hetkestä. Sanon näin tuntien rakkautta presidentti Monsonia kohtaan ja tuntien erityistä rakkautta taivaallista Isäämme kohtaan tästä mahtavasta tilaisuudesta ”omin silmin [saada nähdä] hänen jumalallisen suuruutensa” (2. Piet. 1:16), kuten apostoli Pietari kerran sanoi.

Yleiskonferenssissa viime lokakuussa sanoin, että on kaksi pääsyytä siihen, miksi Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoa syytetään erheellisesti siitä, ettei se ole kristillinen. Tuolloin käsittelin toista noista opillisista aiheista – pyhiin kirjoituksiin perustuvaa näkemystämme jumaluudesta. Tänään haluaisin puhua toisesta tärkeästä opista, joka luonnehtii uskoamme mutta aiheuttaa huolta joillekuille. Se on rohkea vakuutus, että Jumala puhuu edelleenkin sanaansa ja ilmoittaa totuuttaan ilmoituksissa, mikä merkitsee sitä, että pyhien kirjoitusten kaanon on avoin.

Jotkut kristityt, suurelta osin siksi, että he rakastavat aidosti Raamattua, ovat julistaneet, ettei voi olla muita virallisia pyhiä kirjoituksia kuin Raamattu. Julistaessaan siten ilmoituksen päättyneen ystävämme joissakin muissa kirkkokunnissa sulkevat oven jumalalliselta ilmaisulta, joka meille Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa on kallisarvoista – Mormonin kirjalta, Opilta ja liitoilta, Kallisarvoiselta helmeltä sekä jatkuvalta opastukselta, jota saamme Jumalan voidelluilta profeetoilta ja apostoleilta. Emme usko kenenkään sellaisen mielipiteen omaksuneen tarkoittavan pahaa, mutta torjumme kunnioittaen ja päättäväisesti sellaisen pyhiin kirjoituksiin perustumattoman luonnehdinnan todellisesta kristillisyydestä.

Yksi väitteistä, joita käytetään usein puolustettaessa suljettua kaanonia, on Uuden testamentin jae, joka on kohdassa Ilm. 22:18: ”Jokaiselle, joka kuulee tämän kirjan – – sanat, minä vakuutan: Jos joku panee niihin jotakin lisää, panee Jumala hänen kärsittävikseen ne vitsaukset, joista tässä kirjassa on kerrottu.” Miltei kaikkien Raamatun tutkijoiden keskuudessa vallitsee nyt kuitenkin valtava yksimielisyys siitä, että tämä jae tarkoittaa vain Johanneksen ilmestystä, ei koko Raamattua. Nuo meidän aikamme raamatuntutkijat myöntävät, että useat Uuden testamentin ”kirjoista” on melko varmasti kirjoitettu sen jälkeen kun Johanneksen ilmestys Patmos-saarella saatiin. Näihin kirjoihin kuuluvat ainakin Juudan kirje, Johanneksen kolme kirjettä sekä luultavasti koko Johanneksen evankeliumi.¹ Niitä on kenties enemmänkin.

On kuitenkin olemassa yksinkertaisempi vastaus siihen, miksi tuo nykyisen Uuden testamentin viimeisen kirjan kohta ei voi koskea koko Raamattua. Se johtuu siitä, että koko Raamattua sellaisena kuin me sen tunnemme – yhtenä kokoelmana tekstejä, jotka on sidottu yhdeksi teokseksi – ei ollut olemassa silloin kun tuo jae kirjoitettiin. Vuosisatoja sen jälkeen kun Johannes sen kirjoitti, Uuden testamentin yksittäiset kirjat olivat saatavilla yksittäisinä tai kenties yhdistelminä muutamien muiden tekstien kanssa, mutta eivät juuri ollenkaan täydellisenä kokoelmana. Koko kokoelmasta, joka käsittää 5 366 tunnettua kreikankielistä Uuden testamentin käsikirjoitusta, vain 35:ssä on koko Raamattu sellaisena kuin me sen nyt tunnemme, ja kaikki nuo 35 koottiin vuoden 1000 jKr. jälkeen.²

Tosiasia on, että käytännöllisesti katsoen jokainen Vanhan ja Uuden Testamentin profeetta on lisännyt pyhiä kirjoituksia siihen, mitä hän on saanut edeltäjiltään. Jos Vanhan testamentin Mooseksen sanat riittäisivät, kuten jotkut olisivat voineet erheellisesti ajatella niiden riittävän³, niin miksi sitten on esimerkiksi myöhemmät Jesajan profetiat? Tai Jeremian, joka tulee hänen jälkeensä? Puhumattakaan Hesekielistä ja Danielista, Joelista, Aamoksesta ja kaikista muista. Jos yksi ilmoitus yhdelle profeetalle yhtenä ajankohtana riittää kaikeksi ajaksi, mikä antaa oikeutuksen näille monille muille? Jehova itse teki selväksi niiden oikeutuksen sanoessaan Moosekselle: ”Minun teoillani ei ole loppua, [eivätkä sanani] – – milloinkaan lakkaa.”⁴

Eräs protestanttinen tutkija on pureutunut vakuuttavasti väärään oppiin suljetusta kaanonista. Hän kirjoittaa: ”Millä raamatullisilla tai historiallisilla perusteilla Jumalan innoitus on rajoitettu kirjoitettuihin asiakirjoihin, joita kirkko kutsuu nyt Raamatukseen? – – Jos vain ensimmäisellä vuosisadalla kirjoitetut asiakirjat ovat Hengen innoittamia, tarkoittaako se, ettei sama Henki puhu tänä aikana kirkossa asioista, jotka ovat tärkeitä huolenaiheita?”⁵ Me esitämme nöyrästi nuo samat kysymykset.

Jatkuva ilmoitus ei vähennä tai kumoa olemassa olevaa ilmoitusta. Vanha testamentti ei menetä arvoaan silmissämme, kun tutustumme Uuteen testamenttiin, ja Uusi testamentti vain kasvattaa arvoaan, kun luemme Mormonin kirjaa, ”toista todistusta Jeesuksesta Kristuksesta”. Punnitessamme muita myöhempien aikojen pyhien hyväksymiä pyhiä kirjoituksia saattaisimme kysyä: Loukkasiko noita varhaisia kristittyjä, joilla oli vuosikymmenten ajan käytössään vain Markuksen perusevankeliumi (jota yleensä pidetään ensimmäiseksi kirjoitettuna Uuden testamentin evankeliumina) – loukkasiko heitä se, että he saivat yksityiskohtaisemmat kertomukset, jotka Matteus ja Luukas toivat esiin, puhumattakaan Johanneksen vielä myöhemmin kirjoittamista vertaansa vailla olevista teksteistä ja ilmoituksellisesta painotuksesta? Varmastikin heidän on täytynyt riemuita siitä, että entistä vakuuttavampia todisteita Kristuksen jumalallisuudesta tuli lisää. Ja niin riemuitsemme mekin.

Älkää ymmärtäkö väärin. Me rakastamme ja kunnioitamme Raamattua, kuten vanhin M. Russell Ballard opetti niin selkeästi tältä korokkeelta vain vuosi sitten.⁶ Raamattu on Jumalan sanaa. Se on aina tunnistettu ensimmäiseksi meidän kaanonissamme, pyhissä kirjoissamme. Oli todellakin jumalallisesti säädettyä, että Joseph Smith löysi Jaakobin kirjan ensimmäisen luvun viidennen jakeen, mikä johti hänen näkyynsä Isästä ja Pojasta ja aloitti Jeesuksen Kristuksen evankeliumin palautuksen meidän aikanamme. Mutta jopa silloinkin Joseph tiesi, ettei Raamattu yksin voinut vastata kaikkiin uskontoa koskeviin kysymyksiin, joita hänellä ja muilla hänen kaltaisillaan oli. Kuten hän sanoi omin sanoin, hänen paikkakuntansa papit kiistelivät – joskus kiukkuisesti – opeistaan ”papin kamppaillessa pappia vastaan, käännynnäisen käännynnäistä vastaan”, hän sanoi, kiistelyssä sanoista ja riitelyssä näkemyksistä. Lähestulkoon ainoa asia, mikä näille kiisteleville uskontokunnille oli yhteistä, niin uskomatonta kuin se onkin, oli usko Raamattuun, mutta kuten Joseph kirjoitti: ”Eri lahkojen uskonnonopettajat ymmärsivät samat kirjoitusten kohdat niin eri tavoin, että se hävitti kaiken luottamuksen kysymyksen ratkaisemiseen Raamattuun vetoamalla.”⁷ Selvästikään Raamattu, jota niin usein tuohon aikaan kuvattiin ”yhteiseksi maaperäksi”, ei ollut vähääkään sellainen – valitettavasti se oli taistelukenttä.

Siksi yksi elävien profeettojen välityksellä saatavan jatkuvan ilmoituksen suurista tarkoituksista on julistaa maailmalle lisätodisteiden avulla, että Raamattu on totta. ”Tämä on kirjoitettu”, sanoi eräs muinainen profeetta puhuessaan Mormonin kirjasta, ”sitä tarkoitusta varten, että te uskoisitte siihen”, puhuen Raamatusta.⁸ Yhdessä Joseph Smithin saamista varhaisimmista ilmoituksista Herra sanoi: ”Katso, minä en anna [Mormonin kirjan tulla esiin] hävittääkseni sen, mitä he ovat saaneet [Raamatussa], vaan vahvistaakseni sitä.”⁹

On vielä tarpeen tuoda esiin yksi seikka. Koska on selvää, että kristittyjä oli kauan ennen kuin Uutta testamenttia tai edes kokoelmaa Jeesuksen sanoista oli olemassa, ei voida siis väittää, että juuri Raamattu tekee ihmisestä kristillisen. Arvostetun Uuden testamentin tutkijan N. T. Wrightin sanoin: ”Ylösnoussut Jeesus ei sano Matteuksen evankeliumin lopussa: ’Kaikki valta taivaassa ja maan päällä annetaan kirjoille, joita te kaikki tulette kirjoittamaan’, vaan: ’Kaikki valta taivaassa ja maan päällä annetaan minulle.’”¹⁰ Toisin sanoen ”pyhät kirjoitukset itse osoittavat – – pois itsestään ja siihen totuuteen, että lopullinen ja todellinen valta kuuluu Jumalalle”¹¹. Niinpä pyhät kirjoitukset eivät ole perimmäinen tiedon lähde myöhempien aikojen pyhille. Ne ovat perimmäisen lähteen ilmenemiä. Tiedon ja vallan perimmäinen lähde myöhempien aikojen pyhälle on elävä Jumala. Ne lahjat saadaan Jumalalta elävänä, elinvoimaisena, jumalallisena ilmoituksena.¹²

Tämä oppi on aivan Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon ytimessä ja sanomamme maailmalle. Se antaa lisää merkitystä eiliselle juhlakokoukselle, jossa hyväksyimme Thomas S. Monsonin profeetaksi, näkijäksi ja ilmoituksensaajaksi. Me uskomme Jumalaan, joka on mukana elämässämme, joka ei ole äänetön, ei poissaoleva eikä – kuten Elia sanoi Baalin pappien jumalasta – ”matkoilla”, eikä ehkä nuku ja herää kohta¹³. Tässä kirkossa jopa pienet Alkeisyhdistyksen lapsemme lausuvat: ”Me uskomme kaiken, mitä Jumala on ilmoittanut, kaiken, mitä hän nykyään ilmoittaa, ja me uskomme, että hän ilmoittaa vielä monia suuria ja tärkeitä Jumalan valtakuntaa koskevia asioita.”¹⁴

Vakuuttaessamme, että on olemassa uusia pyhiä kirjoituksia ja jatkuvaa ilmoitusta, me rukoilemme, ettemme olisi koskaan ylimielisiä tai tunteettomia. Mutta sen pyhän näyn jälkeen, joka saatiin nyt pyhässä lehdossa varmana vastauksena kysymykseen ”Onko Jumala olemassa?”, Joseph Smith ja Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko pakottavat meidät kohtaamaan siitä välttämättä seuraavan kysymyksen: ”Puhuuko Hän?” Me tuomme ilouutisen, että Hän puhuu ja on puhunut. Kristillisyytemme synnyttämällä rakkaudella ja kiintymyksellä me kutsumme kaikki tutkimaan ihmettä – sitä, mitä Jumala on sanonut Raamatun aikojen jälkeen ja sanoo vielä nykyäänkin.

Tavallaan Joseph Smith ja hänen profeetalliset seuraajansa tässä kirkossa vastaavat haasteeseen, jonka Ralph Waldo Emerson esitti Harvardin teologikoulun oppilaille. Tänä tulevana kesänä siitä tulee kuluneeksi 170 vuotta. Concordin suuri viisas pyysi, että tuo protestanttien parhaiden ja älykkäimpien ryhmä opettaisi, että ”Jumala on eikä oli; että Hän puhuu eikä puhui”¹⁵.

Todistan, että taivaat ovat avoinna. Todistan, että Joseph Smith oli ja on Jumalan profeetta ja että Mormonin kirja on todella ”toinen todistus Jeesuksesta Kristuksesta”. Todistan, että Thomas S. Monson on Jumalan profeetta, nykyajan apostoli, jolla on käsissään valtakunnan avaimet, mies, jonka ylle minä olen henkilökohtaisesti nähnyt viitan laskeutuvan. Todistan, että sellaisten valtuutettujen, profeetallisten äänien ja jatkuvien kanonisoitavien ilmoitusten olemassaolo on ollut kristillisen sanoman ydin aina kun maan päällä on ollut valtuutettu Kristuksen papisto. Todistan, että sellainen papisto on maan päällä jälleen ja että se on tässä Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa.

Kokosydämisessä omistautumisessamme Jeesus Nasaretilaiselle Jumalan Pojalle, maailman Vapahtajalle, me kutsumme kaikki tutkimaan, mitä me olemme saaneet Häneltä, liittymään joukkoomme juomaan kyllikseen lähteestä, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä,¹⁶ näitä jatkuvasti virtaavia muistutuksia siitä, että Jumala elää, että Hän rakastaa meitä ja että Hän puhuu. Ilmaisen syvimmän henkilökohtaisen kiitoksen siitä, ettei Hänen teoillaan ole loppua eivätkä Hänen sanansa milloinkaan lakkaa. Lausun todistukseni sellaisesta jumalallisesta, rakastavasta huolenpidosta ja sen muistiin merkitsemisestä. Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.