Tämä päivä

Kolme viikkoa sitten astuin eiliseen. Sillä hetkellä löysin uudelleen tämän päivän. Ja juuri tästä päivästä haluan puhua.

Eräs kirkon tehtävä oli kuljettanut minut yli Tyynenmeren aavojen ulapoiden Vietnamin maahan. Minulle se oli enemmän kuin lento yli valtameren. Se oli askel taaksepäin ajassa. Yli 40 vuotta sitten olin palvellut sen maan taistelukentillä jalkaväen upseerina. Mieleeni syöpyneinä oli noiden väliin jääneiden vuosikymmenten aikana muistoja tuosta paikasta, sen ihmisistä ja asetovereistani, joiden kanssa olin palvellut. Jaakob kirjoitti kerran: ”Elämämme on kulunut, niin kuin se olisi ollut meille unta” (MK Jaak. 7:26). Minulle oli käynyt niin. Ja nyt olin palaamassa muistojeni saleista tuohon muistojen paikkaan lähes puolen vuosisadan kuluttua. Kun kirkon tehtäväni oli hoidettu, päätin käydä jälleen noilla hirvittävän taistelun kentillä. Rakkaan vaimoni seurassa tein pyhiinvaellusmatkan.

En ole aivan varma siitä, mitä odotin löytäväni niin monen vuoden jälkeen. Se, mitä löysin, oli mitä yllättävintä. Sen sijaan että olisin löytänyt sodan runteleman kansan, löysin nuoren, elinvoimaisen väestön. Tykkitulen arpeuttaman maaseudun sijaan löysin rauhallisia, vehmaita peltoja. Jopa viidakko oli kasvanut uudelleen. Olin kai puolittain odottanut löytäväni eilisen, mutta löysinkin tämän päivän ja lupauksen valoisasta huomisesta. Minulle muistutettiin, että ”illalla on vieraana itku mutta aamulla ilo” (Ps. 30:6).

Kun jälleen kerran laskin jalkani pellolle ja kävelin jälleen kerran viidakkopolkua, kuulin mielessäni jälleen konekiväärin papatuksen, kranaatinsirpaleiden ujelluksen ja pienaseiden paukkeen. Näin jälleen ystävien päivettyneet nuoret kasvot, ystävien, jotka ”osoittivat uskollisuutensa viimeiseen mittaan asti” (Abraham Lincoln, Gettysburgin puhe). Ja ajattelin erityisesti yhtä heistä ja yhtä päivää – yhtä ainoaa päivää, huhtikuun kolmatta vuonna 1966. Palmusunnuntaita, pääsiäisen aikaa. Melkein päivälleen 42 vuotta sitten.

Jalkaväen pataljoonamme oli ollut Vietnamissa muutaman kuukauden. Minä olin luutnantti, kiväärijoukkueen johtaja. Olimme miltei jatkuvasti mukana taisteluoperaatioissa. Sen päivän valjetessa pataljoonamme oli syvällä vihollisen maaperällä. Hyvin aikaisin aamulla lähetimme matkaan noin kymmenen miehen tiedustelupartion. Yksi heistä oli kersantti Arthur Morris. Monet miehistä haavoittuivat tulitaistelussa, kuten myös kersantti Morris, joka sai pintahaavan. Viimein partion miehet nilkuttivat takaisin meidän puolellemme.

Lähetimme radiosanoman pyytäen evakuointia lääkintähelikopterilla. Lastatessamme haavoittuneita miehiä kopteriin kehotin kersantti Morrisiakin nousemaan kopteriin. Hän vastusteli. Kehotin häntä uudelleen. Jälleen hän vastusteli. Vielä kerran annoin hänelle kehotuksen. Jälleen kerran hän kieltäytyi. Viimein sanoin: ”Kersantti Morris, nouskaa tuohon kopteriin.”

Hän katsoi minua katse vakavana ja pyysi – ”Herra luutnantti”, hän sanoi – ja sitten sanat, jotka vainoavat minua ikuisesti: ”Eivät he pysty tappamaan tällaista sitkeää kaveria.”

Koko kohtaus on syöpynyt mieleeni kuin taistelua kuvaava taulu: viidakkoaukea, helikopterin roottorin lavan malttamaton jyskytys, minua odottavasti katsova lentäjä ja ystäväni, joka aneli saada jäädä miestensä luo. Minä annoin periksi. Viittasin kopterin lähtemään pois, mukanaan mahdollisuus huomiseen. Ennen kuin aurinko oli sinä päivänä laskenut, rakas ystäväni kersantti Arthur Cyrus Morris makasi kuolleena maassa vihollistulen kaatamana. Ja kuulen mielessäni kaikuvan yhä uudelleen hänen huudahduksensa: ”Eivät he pysty tappamaan, eivät tappamaan, eivät tappamaan…”

Eräässä mielessä hän oli tietenkin hirvittävän väärässä. Kuolevaisuus on hyvin haurasta. Vain yksi sydämenlyönti, yksi ainoa hengenveto erottaa tämän maailman seuraavasta. Yhtenä hetkenä ystäväni oli elinvoimainen, elossa oleva ihminen; seuraavassa hänen kuolematon henkensä oli lähtenyt jättäen kuolevaisen majan elottomaksi savikasaksi. Kuolema on verho, jonka läpi meidän jokaisen on mentävä, eikä kukaan meistä – kuten ei kersantti Arthur Morriskaan – tiedä, milloin tuo läpikulku tapahtuu. Kaikista kohtaamistamme haasteista kenties suurin on harhaanjohtava ajatus siitä, että kuolevaisuus jatkuu ikuisesti, ja sen seuraus, että voimme lykätä huomiseen anteeksiannon etsimisen ja tarjoamisen, jotka – kuten Jeesuksen Kristuksen evankeliumi opettaa – ovat kuolevaisuuden keskeisimpiä tarkoituksia.

Tätä syvällistä totuutta opetti Amulek Mormonin kirjassa:

”Sillä katso, tämä elämä on ihmisille aika valmistautua kohtaamaan Jumala; niin, katso, tämän elämän päivä on ihmisille päivä tehdä työnsä.

Ja nyt – – pyydän teitä, ettette lykkää parannuksenne päivää loppuun asti – –

koska sillä samalla hengellä, jonka vallassa ruumiinne on sillä hetkellä, kun te lähdette tästä elämästä, sillä samalla hengellä on voima pitää teidän ruumistanne vallassaan tuossa iankaikkisessa maailmassa.” (Alma 34:32–34, kursivointi lisätty.)

Miten väkevää ilmausta Amulek käyttääkään – ”tämän elämän päivä”! Apostoli Jaakob ilmaisee sen näin: ”Ettehän te tiedä, mitä huomispäivä tuo teidän elämäänne! Savua te olette, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu.” (Jaak. 4:14.) Ja se henkilö, joka me olemme lähtiessämme tästä elämästä, on se henkilö, joka me olemme siirtyessämme seuraavaan. Onneksi meillä on tämä päivä.

Jos kersantti Morris oli hirvittävän väärässä, niin hän oli myös suurenmoisen oikeassa! Me olemme todella kuolemattomia siinä mielessä, että Kristuksen sovitus voittaa sekä fyysisen että hengellisen kuoleman. Ja mikäli me elämme tänään niin, että sovituksen puhdistava armo voi tulla osaksemme, me tulemme elämään ikuisesti Jumalan kanssa. Tämä elämä ei ole niinkään aikaa saada ja kartuttaa kuin aikaa antaa ja tulla joksikin. Kuolevaisuus on taistelukenttä, jolla oikeudenmukaisuus ja armo kohtaavat. Niiden ei kuitenkaan tarvitse kohdata vastustajina, sillä niiden kesken löytyy tasapaino Jeesuksen Kristuksen sovituksessa kaikkien niiden kohdalla, jotka käyttävät tämän päivän viisaasti.

Teidän ja minun tehtäväksemme jää vain se, että me sekä etsimme että tarjoamme tuota anteeksiantoa – sekä teemme parannusta että osoitamme rakkautta muille – minkä ansiosta voimme kulkea ovesta, jota Vapahtaja pitää avoinna, ja siten ylittää kynnyksen tästä elämästä korotukseen. Tämä päivä on päivä antaa anteeksi muille heidän rikkomuksensa, koska voimme olla varmoja siitä, että Herra antaa siten anteeksi meidän rikkomuksemme. Kuten Luukas merkitsevästi kirjoitti: ”Olkaa valmiit armahtamaan” (Luuk. 6:36, kursivointi lisätty). Täydellisyys voi olla tavoittamattomissamme täällä, mutta me voimme olla armahtavaisia. Ja lopussa juuri parannuksen tekemistä ja anteeksiantamista Jumala meiltä ennen kaikkea vaatii.

Kun olin tehnyt pyhiinvaellusmatkani ajassa taaksepäin, katselin ympärilleni noilla rauhallisilla tämän päivän pelloilla ja näin niiden viljavuudessa lupauksen huomisesta. Ajattelin ystävääni kersantti Arthur Cyrus Morrisia. Ajattelin sitä kohtalokasta eilisen palmusunnuntaita. Ja olin pohjattoman kiitollinen pääsiäisaamun Lunastajasta, joka antaa meille elämän, jonka kaiken alapuolelle laskeutumisen ansiosta me voimme kohota kaiken yläpuolelle – huomenna – jos vain tartumme tähän päivään. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.