Opetuksia Mormonin kirjasta
Herraan katsominen
Kun mieheni ja minä palvelimme Aasian vyöhykkeellä, kävelimme usein ylös Wan Chai Gapia, lähellä kotiamme Hongkongissa ollutta reittiä. Nousu on jyrkkä ja vaikea kiivetä etenkin kuumina, kosteina kesäpäivinä.
Eräänä lauantaina huomasin, etten nauttinut kävelystämme, sillä se tuntui enemmän rangaistukselta kuin kuntoilulta. Katsellessani maahan lähes koko kävelyn ajan minusta tuntui, ettemme koskaan pääsisi huipulle.
Sinä päivänä tein kiinnostavan havainnon. Kun katsoin alaspäin, näkökulmani rajoittui reitin kapeaan kaistaan. Laahustaessani eteenpäin näin saman kapean näkymän kiveystä, kiveystä, kiveystä. Mutta kun kohotin katseeni, eteeni avautui upea näkymä. Näin puita kirkkaankeltaisine kukkineen. Näin lintujen lentävän ja laulavan sointuvia säveliä. Näin Tai Chi -oppilaiden avaavan rytmikkäästi värikkäät viuhkansa osana harjoitusrutiiniaan. Pian saavutimme tavoitteemme, Stubbs Roadin, ja sen takana näin kirkkaansinisen taivaan ja valkoisia pilvenhattaroita.
Herraan katsominen
Kun me katsomme alaspäin keskittyen olosuhteidemme kapeaan näkymään, meiltä saattaa jäädä näkemättä monet niistä tilaisuuksista, joita Herralla on meidän varallemme. Annammeko olosuhteidemme rajoittaa näkymäämme, vai katsommeko Herraan, joka voi laajentaa näkökykyämme?
Haasteet – kuten huono terveys, rakkaan menettäminen, onnettomuus, avioero tai taloudelliset vastoinkäymiset – kuuluvat jokaisen elämään. Me kaikki kohtaamme suunnittelemattomia vaikeuksia. On suuri haaste suhtautua myönteisesti noihin vaikeuksiin.
Kirjasessa Nuorten voimaksi ensimmäinen presidenttikunta lupaa: ”Herra tekee elämästäsi paljon paremman kuin mihin itse pystyisit. Hän lisää mahdollisuuksiasi, avartaa näkemystäsi ja vahvistaa sinua. Hän antaa sinulle tarvitsemaasi apua kohdata koettelemuksesi ja haasteesi.”1
Moosian pojat ymmärsivät tämän periaatteen ja katsoivat Herraan joutuessaan vaikeisiin olosuhteisiin. Luemme Alman kirjasta:
”Heillä oli monia ahdinkoja; he kärsivät paljon sekä ruumiissa että mielessä – – ja myös paljon vaivaa hengessä. – –
Ja tapahtui, että he matkasivat monta päivää erämaassa, ja he paastosivat paljon ja rukoilivat paljon, jotta Herra soisi heille osan Hengestään kulkemaan heidän kanssaan ja pysymään heidän kanssaan, jotta he voisivat olla välineenä Jumalan käsissä johdattaakseen, jos mahdollista, veljensä lamanilaiset tuntemaan totuuden, tietämään, kuinka jumalattomia olivat heidän isiensä perinteet, jotka eivät olleet oikeita.” (Alma 17:5, 9.)
He eivät siis keskittyneet koettelemuksiinsa vaan etsivät sen sijaan tapoja olla välineinä Jumalan käsissä muiden kohottamiseksi ja siunaamiseksi. Vastauksena heidän paastoamiseensa, rukouksiinsa, uskoonsa ja tekoihinsa Herra antoi heille heidän vaikeissa olosuhteissaan tarvitsemansa avun.
Rohkeus mennä eteenpäin
Olin 37-vuotias, kun minut sinetöitiin mieheeni Suolajärven temppelissä. Vuoteni naimattomana naisena toivat monia ainutlaatuisia haasteita. Olin aina ajatellut, että olisin naimisissa ja minulla olisi lapsia siihen mennessä kun olisin 25-vuotias, mutta huomasin olevani tilanteessa, joka oli täysin erilainen kuin suunnitelmani.
Huomasin monta kertaa katselevani maahan keskittyen itseeni ja omiin olosuhteisiini. Näkökulmani oli kapea. Elämä tuntui kovalta ja epäreilulta. Minä masennuin. Menetin itseluottamukseni.
Muistan erään merkittävän kohdan elämässäni, kun minä Moosian poikien tavoin katsoin Herraan. Olin aina pysynyt aktiivisena kirkossa ja tunsin totuuden (ks. 1. Tim. 2:4; 2. Tim. 3:7), mutta minä halusin enemmän. Tein päätöksen olla uutterampi pyhien kirjoitusten tutkimisessani, rukoilla enemmän ja elää kelvollisempana Hengen johdatukselle. Halusin olla ”välineenä Jumalan käsissä” niin kuin Moosian pojat olivat.
Vaati rohkeutta mennä eteenpäin (ks. Alma 17:12) ja etsiä uusia tilaisuuksia. Asetin ammatillisia tavoitteita ja ilmoittauduin jatko-opiskeluohjelmaan parantaakseni työtilannettani. Päätin siirtyä naimattomien seurakunnasta perheseurakuntaan. Menin mukaan osallistumalla perheretkiin ja päivällisille ja aikuisille tarkoitettuihin ohjelmiin. Liityin seurakunnan kuoroon. Opin tuntemaan piispan hyvin. Hän oli viisas ja huolehtivainen mies, joka esitti minulle kutsuja tehtäviin, jotka olivat siunauksena elämässäni.
Kotikäyntityön ja Apuyhdistyksen toiminnan avulla ystävystyin moniin naisiin, ja he ottivat minut usein mukaan perheidensä toimintoihin. Mutta en odottanut, että minut otetaan mukaan; etsin tilaisuuksia mennä mukaan. Tarjouduin kaitsemaan heidän lapsiaan ja kutsuin heidän perheensä päivälliselle. Heidän lapsistaan tuli minun lapsiani.
Tajusin myös, että paras paikka rakastaa ja tulla rakastetuksi on oman perheen keskuudessa. Veljelläni oli kolme lasta, ja minä kiinnostuin heidän elämästään, koulutyöstään ja toiminnoistaan.
Koska annoin jotakin itsestäni, itseluottamukseni parani ja huomasin elämän olevan paljon kiinnostavampaa ja tyydytystä tuottavampaa, kun katsoin Herraan. Aivan kuten näin puita, kukkia, lintuja ja ihmisiä, kun katsoin ylöspäin Wan Chai Gapin reitillä, Herraan katsominen auttoi minua näkemään uusia tilaisuuksia elämässäni.
Katsoessani edelleen Herraan huomaan, että Hän laajentaa rajallisen kuolevaisuuden näkökykyni iankaikkiseksi näkökulmaksi. Rukouksiin saamistani vastauksista olen oppinut, että Herra tuntee minut, rakastaa minua ja on tietoinen minusta ja olosuhteistani. Tämä tieto on antanut minulle uskoa siihen, että Hän edelleen auttaa minua kohtaamaan tulevia koettelemuksia ja haasteita, kun katson Häneen odottaen tilaisuuksia ja valitsen vanhurskauden ja onnen, olivatpa olosuhteeni millaiset tahansa2.