Presidentti Grantin esimerkki
”Oppilaat, lähettäkää paperinne eteen.” Heidi kääntyi ottamaan Mollyn paperin. Hänestä oli mukavaa katsella Mollyn kaunista kirjoitusta, ennen kuin hän antaisi paperin eteenpäin. Mollyn kirjaimet näyttivät liittyvän toisiinsa täydellisesti. Heidi katsoi omaa paperiaan, ja häntä nolotti se, että joku näkisi hänen surkean käsialansa. Hän sujautti paperinsa Mollyn paperin alle ja antoi ne eteenpäin.
”Äiti, kirjoitatko minun kotitehtäväni?” Heidi kysyi tullessaan sisään. Äidilläkin oli kaunis käsiala. Ehkei häntä nolottaisi niin paljon, jos äiti kirjoittaisi hänen kotitehtävänsä.
”Miksi haluat, että minä kirjoitan kotitehtäväsi? Onko sinulla käsi poikki?” äiti kiusoitteli.
Heidi kertoi äidille Mollyn kauniista käsialasta. ”Kunpa olisin harjoitellut käsialaani enemmän viime vuonna.” Heidi istuutui pöydän ääreen ja painoi kasvonsa käsiensä varaan.
”Kuulehan, Heidi”, äiti sanoi, ”jos teet tarpeeksi työtä, käsialasi voi olla yhtä hyvää kuin kenen tahansa muun. Sinun täytyy vain päättää tehdä niin.”
Heidi ei ollut ollenkaan niin varma. Hän näki mielessään Mollyn käsialan ja ajatteli, ettei hänen käsialansa voisi ikinä näyttää sellaiselta kuin Mollyn.
”Muistatko profeetta Heber J. Grantin?” äiti kysyi.
Heidi kohotti katseensa. ”Muistan. Me kuulimme hänestä Alkeisyhdistyksessä.”
”Kun hän oli nuori, hänellä oli huono käsiala. Hän halusi todella kehittyä, joten hän harjoitteli ja harjoitteli, kunnes hänen käsialansa oli niin hyvää, että hän sai palkinnon kaunokirjoitustaidostaan.”
Heidi ällistyi! Hän ihaili profeettoja, mutta hän ei ollut koskaan tajunnut, että kun he olivat nuoria, heillä oli aivan samanlaisia ongelmia kuin hänellä. Hän päätti, että jos Heber J. Grant pystyi tekemään työtä käsialansa parantamiseksi, niin hänkin pystyisi.
Seuraavina päivinä koulussa Heidi harjoitteli ahkerasti kirjoittamista. Alkuun se oli vaikeaa. Hänen täytyi jäädä koulupäivien päätyttyä tekemään kirjoitustehtävänsä valmiiksi, mutta kertomus presidentti Heber J. Grantista innosti häntä jatkamaan.
Kului viikkoja, ennen kuin Heidi alkoi huomata mitään edistystä. Tehtävien tekeminen kesti häneltä yhä kauan, mutta hänen käsialansa parani.
Eräänä päivänä Molly huomasi sen. ”Heidi, sinulla on todella kaunis käsiala”, Molly sanoi.
”Kiitos!” Heidi punastui. Hän ei voinut estää hymyä kohoamasta kasvoilleen.
Sinä iltana Heidi jätti jääkaapin oveen viestin äidilleen. Se oli kirjoitettu kauniilla käsialalla.