Totuus voittaa

Vartuin aktiivisessa myöhempien aikojen pyhien perheessä Englannissa kahdeksantena kymmenestä lapsesta. Uskolliset vanhempamme opettivat meille evankeliumia ja näyttivät hyvää esimerkkiä. Mutta kun olin noin 14-vuotias, minusta alkoi tuntua vaikealta osallistua aamuseminaariin, käydä eri luokissa ja takkavalkeailloissa ja osallistua nuorten toimintoihin. Useimmat ystäväni eivät olleet kirkon jäseniä, ja heillä oli hyvin erilaiset mittapuut kuin ne, joihin minut oli kasvatettu.

Aloin tehdä huonoja valintoja, koska halusin niin kovasti olla ystävieni kaltainen ja olla mukana niin sanotussa hauskanpidossa kuten he. Siinä vaihessa kun täytin 15, en enää käynyt kirkossa. Kun minusta tuli vanhempi, elämästäni tuli vieläkin maailmallisempaa.

Samaan aikaan aloin kuitenkin tuntea jotakin syvällä sielussani. Kysymykset elämän tarkoituksesta ja ihmisen kohtalosta alkoivat täyttää mieleni. Maailmasta, jonka olin tuntenut ja jota olin luullut rakastavani, oli tullut hyvin synkkä, kylmä ja yksinäinen paikka. Sieluni ei ollut täysin tyytyväinen siihen, mitä maailmalla oli tarjota. Minulla oli tunne, että minun pitäisi olla jossakin muualla kuin kotikaupungissani – tunne, että minun oli tarkoitus tehdä elämälleni jotakin muuta.

Kun olin kokenut näitä tunteita ja ajatuksia monta viikkoa, päätin rukoilla ja pyytää apua. Se oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun rukoilisin. Päätin odottaa iltaan, kun kaikki nukkuisivat. Rukoukseni jälkeen mietin ja kuuntelin, mutta mitään ei tapahtunut. Jatkoin näin viikkokausia, kunnes mieleeni juolahti: ehkäpä Jumala ei vastaisi minulle heti yksinkertaisesti sen takia, että minut oli kasvatettu evankeliumissa mutta en ollut valitettavasti koskaan tosissani arvostanut sitä.

Eräänä iltana muutin menetelmääni. Sen sijaan että olisin vaatinut vastausta ja odottanut Herran antavan sen heti, lupasin Herralle, että jos Hän vastaisi rukoukseeni, palvelisin Häntä lähetyssaarnaajana. Ensimmäisen kerran rukoilin tietääkseni, ovatko Mormonin kirja, Joseph Smith ja kirkon opetukset totta. Tunsin jotakin niin voimallista ja silti niin rauhoittavaa, että se sai minut itkemään.

Menin piispani luo, joka sattui olemaan vanhin veljeni, ja pyysin saada palvella lähetystyössä. Minua jännitti, mutta tiesin, että koska Herra oli pitänyt oman osansa sopimuksesta, minun oli pidettävä omani. Kun kerroin kokemuksestani, kyyneleet vierivät pitkin piispani kasvoja.

Sitten aloin seurustella ystäväni Kellyn kanssa, joka ei ollut kirkon jäsen. Kerroin hänelle suunnitelmistani palvella lähetystyössä. Kelly näki, että olin muuttunut, ja ihmetteli syytä. Se sai hänet osallistumaan lähetystyökeskusteluihin ja liittymään kirkkoon, ja minulla oli tilaisuus kastaa ja konfirmoida hänet. Tuossa vaiheessa mietin, olinko tällä lähetystyötoiminnalla täyttänyt palvelutyöni Herralle. Painiskelin lähtöpäätökseni kanssa ja päätin rukoilla saadakseni selville, oliko oikein jättää Kelly ja palvella lähetystyössä.

Valitsin paikan Dovestonesin luota Saddleworthin nummien kukkuloilta. Siellä minua ei häirittäisi. Otin mukaani eväät, pyhät kirjoitukset ja päiväkirjani ja lähdin kiipeämään huipulle ilmaistakseni sydämeni toiveet taivaalliselle Isälleni. Rukoillessani kuuntelin hyvin tarkoin vastausta, ehkä rauhallista tai palavaa tunnetta rinnassani, mutta en tuntenut mitään.

Kun kävelin takaisin, huomasin maassa sarjan kiviä, jotka oli asetettu huolella niin, että niistä muodostuivat sanat ”Totuus voittaa”. ”Omituista”, ajattelin mutta en sen enempää. Kun kerroin äidilleni, hän sanoi kuitenkin yksinkertaisesti: ”Siinä on vastauksesi.”

Nimittäin kun myöhempien aikojen pyhien lähetyssaarnaajat tulivat ensimmäisen kerran Englantiin vuonna 1837, he aloittivat työnsä Prestonissa. Tuohon aikaan kaupungissa vietettiin juuri suuria juhlia kuningatar Victorian hallituskauden kunniaksi. Kun lähetyssaarnaajat nousivat vaunuistaan, he näkivät yläpuolellaan banderollin, jossa julistettiin suurin kullatuin kirjaimin ”Totuus voittaa”.

Siitä tuli laajalle levinnyt sanonta kirkossa, ja se näkyi eri julkaisuissa. Eräs vanhin, joka kertoi lähetystyöstään Indianassa, kirjoitti kirjeessä, joka julkaistiin Nauvoon Times and Seasons -lehdessä vuonna 1841: ”Vaikka Herra on valinnut ne, jotka tässä maailmassa ovat heikkoja, saarnaamaan evankeliumiaan, totuus voittaa ja kukoistaa.”¹

Herraan luottaen lähetin lähetystyöpaperini. Päivänä, jolloin täytin 21 vuotta, sain yhdessä syntymäpäiväpostini kanssa kutsuni palvella Lontoon eteläisellä lähetyskentällä Englannissa. Epäaktiivisuusvuosieni johdosta tunsin yhä heikkoutta ja riittämättömyyttä. Vasta myöhemmin ymmärsin sen, mitä tuo alkuaikojen lähetyssaarnaaja oli ymmärtänyt: Herra ehkä valitsee ne, jotka ovat heikkoja tässä maailmassa, saarnaamaan evankeliumiaan, mutta totuus todella voittaa ja todella kukoistaa.

Menin uskon turvin temppeliin saamaan endaumentin. Kun tulin ulos temppelistä, tapasin kaksi lähetyssaarnaajaa, jotka olivat palvelleet kotiseurakunnassani. Puhuessamme kuvailin kokemuksiani siellä nummilla. Toinen vanhimmista hymyili iloisesti ja selitti, että eräänä tiettynä valmistautumispäivänä hän ja hänen toverinsa olivat patikoineet ylhäällä nummilla ja eräässä paikassa tunteneet innoitusta asetella kiviä kukkulanrinteeseen muodostamaan tutun sanonnan ”Totuus voittaa”.

Kyyneleet täyttivät silmämme ymmärtäessämme, mitä oli tapahtunut. Ne, jotka tuntevat aluetta, tietävät, että nummilla kulkee kilometrikaupalla polkuja. Silti minä satuin valitsemaan juuri sen polun, jolle lähetyssaarnaajat olivat asettaneet nuo kivet. Tiesin siinä paikassa, että Herra oli vastannut sinä päivänä rukoukseeni kukkuloilla.