Eihän täällä ole kirkkoa

Matkalla Välimeren maihin osallistuin uskollisesti kirkon kokouksiin aina kun voin. Sevillassa Espanjassa käytin apuna hotellin vastaanottovirkailijaa, paikallista puhelinluetteloa ja kaupungin karttaa löytääkseni paikallisen myöhempien aikojen pyhien kirkon. Kirjoitin muistiin osoitteen ja kirkon nimen espanjaksi. Lauantai-iltana rukoilin, että voisin tietää, mihin aikaan kokoukset alkaisivat, ja sain voimakkaan tunteen, että minun piti olla paikalla aamukymmeneen mennessä.

Juuri ennen kuin lähdin puoli kymmeneltä sunnuntaiaamuna kirkkoon, rukoilin uudelleen, että löytäisin sen. Karttaani seuraten aloin suunnistaa kapeiden katujen sokkelossa. Oli ihastuttava aamu. Ohitin kahviloita ja lintutorin, joka oli täynnä kirkuvia lintuja.

Pääsin osoitteessa olevaan paikkaan, mutta siellä ei ollut mitään edes etäisesti kirkkoa muistuttavaa. Kävelin katua edestakaisin etsien kirkkoa turhaan. Olin ihmeissäni ja huolestunut, ja kello oli melkein kymmenen.

Viimein rukoilin taivaallista Isääni: ”Sinä olet käskenyt minun käydä kirkossa, ja täällä minä olen, mutta eihän täällä ole kirkkoa.”

Juuri silloin kulman takaa tuli tyylikäs pukuun sonnustautunut mies. Hän näytti kirkon jäseneltä, ja tunsin innoitusta pysäyttää hänet. Hieman takerrellen kerroin hänelle, että etsin kirkkoa. Hän sanoi jotakin, mitä en ymmärtänyt, ja katsoin häntä hämmentyneenä. Niinpä hän avasi salkkunsa, ja näin kaksi nahkakantista kirjaa, jotka näyttivät pyhiltä kirjoituksilta. Ojensin hänelle paperilappuni, johon olin kirjoittanut ”La Iglesia de Jesucristo” (Jeesuksen Kristuksen kirkko). Hän hymyili ja osoitti suuntaa, josta olin tullut, ja yhdessä kävelimme kirkkoon. Rakennus sijaitsi eri osoitteessa vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä, ja se jäi helposti huomaamatta, jos ei tiennyt, että se oli siellä. Se oli tontin takaosassa pienellä aukiolla suurten porttien takana.

Kirkossa sain pian selville, että minua auttanut mies oli peräti seurakunnan piispa ja että kokoukset alkoivat puoli yksitoista. Olin saapunut hyvissä ajoin.

Seurakunnan paasto- ja todistuskokouksessa tunsin innoitusta todistaa. Lähetyssaarnaajan tulkatessa sanani englannista espanjaksi lausuin todistukseni ja kuvailin, kuinka Herra oli auttanut minua pääsemään kirkkoon. Sitten piispa lausui oman todistuksensa ja selitti, että hänen oli pysäköitävä autonsa sinä aamuna tavallista kauemmas, joten hän oli normaalia myöhemmin liikkeellä. Kun hän näki minut, hän ajatteli, että näytin kirkon jäseneltä, joten hän pysähtyi auttamaan minua. Sitten hän puhui jäsenistä, jotka ovat hengellisesti eksyksissä, ja sanoi, että meidän pitää auttaa heitä löytämään kirkko.

Vuosien varrella muistoni Sevillan näkymistä ovat haalistuneet, mutta muisto siitä, miten löysin kirkon, ei ole. Tuo muisto on minulle todistus taivaallisen Isämme suuresta rakkaudesta meitä kohtaan ja siitä, että Hänen vaikutuksensa näkyy elämässäni, jos vain etsin kaikkea sitä, mikä yhdessä koituu minun parhaakseni (ks. Room. 8:28).