Hänen kärsimyksensä helpottaa meidän kärsimystämme

Työskentelen sairaanhoitajana vastasyntyneiden teho-osastolla ja hoidan sairaita vauvoja – joskus hyvinkin pieniä. Eräänä iltana sain hoitooni pienen pojan, joka oli syntynyt 17 viikkoa etuajassa ja painoi vain puolisen kiloa. Hänen kätensä olivat hyvin pienet, hänen pikkuruiset säärensä suunnilleen sormeni paksuiset ja hänen jalkateränsä suunnilleen peukaloni kokoiset. Koska hänellä oli vakavia hengitysvaikeuksia, lääkärit eivät odottaneet hänen elävän yön yli.

Kun vastasyntynyt taistelee elämästään, koko osastolle laskeutuu syvä hiljaisuus. Kaikki tuntevat lisääntyneen stressin, etenkin vauvan sairaanhoitaja, ja tänä iltana se olin minä. Vauvan vanhemmat olivat olleet hänen kanssaan suurimman osan päivää, mutta he olivat uupuneita. Äiti oli palannut huoneeseensa saamaan kipeästi kaipaamaansa lepoa.

Vauvan yksityishuoneessa oli keskoskaappi, monitoreja, hengityslaite ja infuusiopumppuja, jotka pitivät häntä elossa. Koska hän oli niin sairas ja tarvitsi niin kovasti tehohoitoa, minulle ei ollut annettu muita potilaita siksi yöksi. Olisin hänen vieressään koko yön, ja lääkityksen, tarkkailun, hoitojen ja kokeiden kanssa riittäisi tekemistä.

Yön kuluessa yritin kuvitella, miltä minusta tuntuisi, jos olisin hänen äitinsä. Murhe sydämessä olisi ollut kestämätöntä.

Pesin hellästi hänen kasvonsa, kosketin pieniä käsiä ja jalkoja, vaihdoin varovasti vaipan ja laskin hänet pehmeälle uudelle peitolle. Mietin, mitä muuta voisin tehdä pienen potilaani hyväksi. Mitä hänen äitinsä tekisi? Mitä taivaallinen Isä haluaisi minun tekevän?

Tämä kallisarvoinen, viaton pieni henki palaisi pian takaisin taivaallisen Isänsä luo. Mietin, oliko hän peloissaan. Ajattelin omia lapsiani. Kun he olivat pieniä ja peloissaan, olin laulanut heille. Heidän suosikkinsa oli ”Oon lapsi Jumalan”. Kyyneliä nieleskellen lauloin vauvalle.

Sairaanhoitajana näin putket ja veren, laskin vauvan rinnan kohoilemisia, kuuntelin hänen sydämenlyöntejään ja katselin monitorien numeroita. Myöhempien aikojen pyhänä näin selestisen hengen ja ihmettelin pelastussuunnitelmaa.

Yön edetessä hänen terveydentilansa heikkeni. Viimein hän heikkeni niin, että verta alkoi vuotaa hänen keuhkoihinsa.

Aamulla pieni potilaani lipui hiljaa verhon tuolle puolen. Hän lähti äitinsä sylistä ja hänet otettiin ”kotiin sen Jumalan luokse, joka antoi [hänelle] elämän” (Alma 40:11).

Sinä yönä pääsin lähemmäksi Vapahtajaa ja taivaallista Isää. Opin ymmärtämään paremmin Herran rakkautta ihmiskuntaa kohtaan – ja Hänen rakkauttaan itseäni kohtaan. Sain muistutuksen siitä, kuinka paljon rakastin Häntä, ja se jopa yllätti minut. Ja tunsin halua olla ystävällisempi, lempeämpi, anteeksiantavampi, myötätuntoisempi – enemmän Hänen kaltaisensa – yksi päivä ja yksi sydämenlyönti kerrallaan.