Rukoilin puolestasi

Olin hiljattain vähän myöhässä kirkosta ja kiiruhdin kirkkosaliin alkulaulun aikaan. Kun kävelin sisälle, näin, että siellä oli täydempää kuin tavallisesti. Kun katselin lukuisia vieraita, tajusin kaksi asiaa: kyseessä oli seurakuntamme Alkeisyhdistyksen ohjelma ja tavanomainen paikkani oli varattu.

Riensin istumaan ensimmäiselle tuoliriville täpötäydessä salissa juuri kun näin erään nuoren äidin saapuvan kaksivuotiasta poikaa taluttaen ja puolivuotiasta tytärtään kantaen. Panin merkille, ettei hänen aviomiehensä tullut hänen perässään. Kun vilkaisin ympärilleni kirkkosalissa, näin, että mies oli korokkeella ja istui pianon ääressä – hän oli Alkeisyhdistyksen säestäjä.

Koska olen naimaton, istun yleensä erään ystävän kanssa. Mutta sinä päivänä ystäväni oli poissa kaupungista. Ajattelin, että olisi vaihteeksi mukavaa istua nuoren äidin ja hänen lastensa kanssa, joten kysyin, voisinko liittyä heidän seuraansa. Äiti suostui siihen. Koko kokouksen ajan nautin siitä, että sain auttaa pientä poikaa ja kuunnella Alkeisyhdistyksen lapsia.

Sakramenttikokouksen lopussa äiti kumartui puoleeni ja sanoi, että hänen senaamuinen rukouksensa oli koskenut minua. Odotin, että hän kertoisi tarkemmin. Hän sanoi, että hän oli rukoillut, että olisin kirkossa ja että istuisin hänen kanssaan ja auttaisin häntä. Hän oli ajatellut, ettei hän kenties selviytyisi sakramenttikokouksesta yksinään. Olin häkeltynyt siitä, että olin vastannut hänen juuri sinä aamuna pitämäänsä yksinkertaiseen rukoukseen.

Tiedän, että Herra rakastaa meitä syvemmin kuin voimme todella ymmärtää. Todistaessani vastausta yksinkertaiseen pyyntöön sain voimallisen opetuksen, ja olen varma, että tuo kokemus oli opetus myös tälle äidille. Kun kysyin, voisinko istua tämän sisaren kanssa, en ajatellut olevani vastaus rukoukseen – tein vain samoin kuin haluaisin jonkun tekevän minulle, jos olisin hänen tilanteessaan.

Taivaallinen Isä todella kuulee rukouksemme, jopa näennäisen pienetkin, ja vastaa niihin.