Uskoa kulkea eteenpäin

Vuonna 1849 presidentti Brigham Young (1801–1877) perusti jatkuvan siirtolaisrahaston auttamaan kirkon jäseniä pääsemään Amerikkaan. Ensimmäiset tämän rahaston avulla matkanneet kulkivat vankkurikaravaanissa, mutta tämä matkustustapa oli hidas ja kallis. Jatkuvan siirtolaisrahaston avullakin vain harvoilla oli varaa tähän matkaan. Kirkon johtajat tutkivat käsikärryjen käyttöä ja saivat selville, että käsikärryjen avulla matkanteko sujuisi nopeammin ja edullisemmin.

Siinä vaiheessa Moultonin perheessä oli seitsemän lasta, mutta heidän hedelmäpurkkiinsa kertyneiden säästöjen, jatkuvan siirtolaisrahaston ja edullisemman matkustusvälineen avulla heidän muuttohaaveensa toteuttaminen tuli mahdolliseksi. Yhdeksänhenkisen perheen matkan valmistelu vaati huolellista suunnittelua. Säästääkseen vieläkin enemmän rahaa matkan edellyttämiin hankintoihin he elivät miltei vuoden ajan pääasiassa ohrajauhoilla.

Kun heidän lähtöajankohtansa lähestyi, Thomas epäröi matkalle lähtöä, koska hänen vaimonsa odotti lasta. Mutta Sarah Denton Moulton oli nainen, jolla oli uskoa, eikä häntä voinut saada luopumaan suunnitelmasta. Ennen kuin perhe lähti Englannista, yksi lähetyssaarnaajista antoi Sarahille siunauksen, jossa Sarahille luvattiin, että jos hän lähtisi Utahiin, hän kulkisi matkan turvallisesti eikä menettäisi yhtäkään perheensä jäsentä – melkoinen lupaus siunauksesta perheelle, joka olisi pian kymmenhenkinen!

Perheeseen, joka vuonna 1856 astui Liverpoolissa Englannissa laivaan nimeltä Thornton, syntyi uusi poikavauva vain kolme päivää ennen matkan alkamista. Thornton oli vuokrattu kuljettamaan 764:ää tanskalaista, ruotsalaista ja englantilaista pyhää. Heitä johti lähetyssaarnaaja nimeltä James Grey Willie.

Kuusi viikkoa myöhemmin Thornton purjehti New Yorkin satamaan. Sitten Moultonin perhe astui junaan tehdäkseen pitkän matkan kohti länttä. Kesäkuussa 1856 he saapuivat Iowan osavaltioon Iowa Cityyn, joka oli käsikärrykomppanioiden lähtöpaikka. Vain kolme päivää ennen heidän saapumistaan kapteeni Edward Bunkerin käsikärrykomppania oli lähtenyt Iowa Citystä vieden mukanaan monet valmiista käsikärryistä.

Pari viikkoa myöhemmin Willien komppaniaan liittyi toinenkin pyhien komppania Edward Martinin johdolla. Iowa Cityssä kirkon edustajat olivat työskennelleet ahkerasti varustaakseen ja lähettääkseen matkaan kolme ensimmäistä käsikärrykomppaniaa, ja nyt heidän piti tehdä kiivaasti töitä järjestääkseen varusteet yllättävän isolle joukolle myöhään tulleita pyhiä. Heidän piti rakentaa 250 käsikärryä ennen kuin nämä pyhät pääsisivät jatkamaan matkaansa.

Jokainen kynnelle kykenevä mies pantiin töihin valmistamaan käsikärryjä, kun taas naiset valmistivat kymmeniä telttoja matkaa varten. Monet näistä aloittelevista käsikärryjen valmistajista jättivät noudattamatta ohjeita ja tekivät erikokoisia ja erivahvuisia kärryjä, joista myöhemmin aiheutui heille hankaluuksia. Käsikärryjä tarvittiin niin paljon, että pakon sanelemana kärryt piti rakentaa tuoreesta, kuivumattomasta puusta ja joissakin tapauksissa kärryjen pyöriin piti käyttää parkitsematonta nahkaa ja tinaa. Jokaisessa kärryssä kuljetettiin sekä ruokaa että monien pyhien koko maallista omaisuutta.

Kuhunkin käsikärryyn lastattiin usein parisataa kiloa jauhoja, vuodevaatteita, ruoanlaittovälineitä ja vaatteita. Kullekin henkilölle sallittiin kärryihin ainoastaan kahdeksan kiloa henkilökohtaista tavaraa.

Thomas Moulton ja hänen kymmenhenkinen perheensä osoitettiin neljänteen käsikärrykomppaniaan, jälleen kapteeni Willien johtamana. Komppania koostui yli 400 pyhästä, ja mukana oli tavallista enemmän iäkästä väkeä. Sen vuoden syyskuussa kirjoitetussa selonteossa on mainittu ”404 henkeä, 6 vankkurit, 87 käsikärryä, 6 härkäparia, 32 lehmää ja 5 muulia”¹.

Moultonin perheelle annettiin yksi katettu käsikärry ja yksi avoin käsikärry. Thomas ja hänen vaimonsa vetivät katettua kärryä. Pieni Charles-vauva ja Lizzie-sisko (Sophia Elizabeth) matkustivat tässä kärryssä. Lottie (Charlotte) sai kulkea kyydissä aina kun kärry meni alamäkeä. Kahdeksanvuotias James Heber käveli takana köysi sidottuna vyötäisilleen, jotta hän ei harhailisi pois seurueen matkasta. Toista raskasta käsikärryä kiskoivat kaksi vanhinta tyttöä – Sarah Elizabeth, 19, ja Mary Ann, 15 – sekä veljekset William, 12, ja Joseph, 10.

Heinäkuussa 1856 Moultonit jättivät jäähyväiset Iowa Citylle ja aloittivat parintuhannen kilometrin matkansa kohti länttä. Matkattuaan 26 päivää he saapuivat Winter Quartersiin (nykyään Florence) Nebraskaan. Kuten oli tapana, he viettivät siellä muutamia päiviä korjaten kärryjä ja täydentäen tarvikkeita, koska Winter Quartersin ja Salt Lake Cityn välillä ei ollut mitään isoja kaupunkeja.

Ajankohta kesällä oli niin myöhäinen, ennen kuin Willien komppania oli valmis lähtemään Winter Quartersista, että neuvosto kokoontui päättämään, pitäisikö heidän lähteä vai jäädä kevääseen asti. Jotkut, jotka olivat jo tehneet tämän matkan, varoittivat painokkaasti siitä, miten vaarallista olisi matkata niin myöhäisenä ajankohtana. Mutta kapteeni Willie ja monet komppanian jäsenistä tunsivat, että heidän pitäisi lähteä, koska heillä ei ollut Florencessa minkäänlaista paikkaa, minne majoittua talveksi.

Vaikka muonavaroja ei ollut riittävästi, Willien komppanian jäsenet aloittivat matkansa jälleen 18. elokuuta ajatellen, että he voisivat täydentää varastojaan Fort Laramiessa (nykyisen Laramien pohjoispuolella Wyomingissa). Saamansa varoituksen vuoksi he lisäsivät ylimääräisen 45 kilon jauhosäkin kuhunkin kärryyn ja luottivat siihen, että heitä vastaan lähetettäisiin varustevankkureita Salt Lake Citystä käsin. Syyskuun lopussa varustevankkurien ajajat, jotka luulivat, ettei reitillä olisi enää enempää siirtolaisia, lähtivät kuitenkin takaisin Salt Lake Cityyn ennen kuin Willien komppania saavutti ne.

Florencessa Moultonit katsoivat viisaaksi jättää taakseen yhden varustelaatikon, koska kymmenhenkisen perheen kuormaa oli vain liian raskasta kiskoa. Siinä vaiheessa he olivat jättäneet matkatavaroita Liverpooliin, yhden vaatelaatikon laivan kannelle, yhden vaatekirstun New York Cityyn ja yhden tavarakirstun, joka sisälsi suurimman osan heidän henkilökohtaisista tavaroistaan, Iowa Cityyn. Vielä käsikärrymatkan varrellakin he etsivät keinoja helpottaa kuormaansa.

Kuva

Scotts Bluff National Monument

VALOKUVA GETTY IMAGES

Niiden, jotka nauttivat nykypäivän elämän kaikista mukavuuksista, on vaikea kuvitella Moultonin perheen ja muiden niihin käsikärrykomppanioihin kuuluneiden merkittävien miesten ja naisten päivittäistä kärsimystä. Osaammeko kuvitella rakkoja käsissä ja jaloissa, kipeitä lihaksia, pölyä ja hiekkaa, auringon polttamaa ihoa, kärpäsiä ja hyttysiä, rynnistäviä biisonilaumoja ja kohtaamisia intiaanien kanssa? Osaammeko kuvitella jokien ylityksiä ja sitä, miten hiekka ja liukkaat kivet tekivät ne vaikeaksi, kun he yrittivät saada käsikärryjä vuolaasti virtaavien tai syvien jokien yli? Pystymmekö me ymmärtämään sitä heikkoutta, joka tulee riittävän ravinnon puutteesta?

Matkansa aikana Moultonin perheen lapset menivät äitinsä kanssa niityille poimimaan villivehnää täydentämään heidän nopeasti väheneviä muonavarojaan. Yhdessä vaiheessa perheellä oli vain ohraleipää ja yksi omena päivässä kolmea perheenjäsentä kohden.

Syyskuun 12. päivänä juuri ennen illan hämärtymistä leiriin saapui eräs Britannian lähetyskentältä palaava lähetyssaarnaajien joukko. Heitä johti vanhin Franklin D. Richards (1821–1899) kahdentoista apostolin koorumista, vaimoni isoäidin isoisä. Kun vanhin Richards ja muut näkivät käsikärrykomppanian vaikeudet, he lupasivat kiirehtiä Suolajärven laaksoon ja lähettää takaisin apua mahdollisimman pian.

Syyskuun 30. päivänä Willien komppania saapui Fort Laramieen Wyomingiin, joka sijaitsee lähes 650 kilometriä itään Salt Lake Citystä.

Lokakuun alussa alkoi talvi, ja vaikeudet moninkertaistuivat komppanian yrittäessä kulkea eteenpäin. Muonavarat kävivät niin vähiin, että kapteeni Willien oli pakko vähentää muona-annoksia: reilut 400 grammaa jauhoja kullekin miehelle, 350 grammaa naiselle, 250 grammaa lapselle ja vähän alle 150 grammaa vauvalle. Pian heillä oli vastassaan ulvovaa tuulta ja kinostuvaa lunta. Lokakuun 20. päivän aamuna lunta oli jo kymmenkunta senttiä ja lumen painosta teltat ja vankkurien peitteet olivat painuneet kasaan. Myrskyä edeltäneenä yönä viisi komppanian jäsentä ja joitakin vetojuhdista oli kuollut kylmyyteen ja nälkään, ja viisi muuta jäsentä kuoli kolmen seuraavan päivän aikana. Koska naiset, lapset ja sairaat ruokittiin ensin, monien varsin vahvojen miesten oli pakko pärjätä ilman mitään syötävää.

Kuva

Sweetwater River

Komppania leiriytyi kolmen kilometrin päähän Rocky Ridgesta Sweetwaterjoen varrelle odottamaan myrskyn laantumista kärsien nälästä, kylmyydestä ja puutteesta.

Kun Franklin D. Richardsin joukko saapui Salt Lake Cityyn, he kertoivat välittömästi presidentti Youngille näiden siirtolaisten vaarallisista oloista. Laakson pyhät eivät olleet odottaneet enempää siirtolaisia ennen seuraavaa vuotta, ja uutinen näiden ahdingosta levisi kulovalkean tavoin.

Kaksi päivää myöhemmin 6. lokakuuta 1856 vanhassa tabernaakkelissa pidettiin yleiskonferenssi. Puhujakorokkeelta presidentti Young esitti kutsun, että seuraavana päivänä miehiä, muonavaroja ja tarvikkeita lähetettäisiin muuli- tai hevosvankkurein antamaan apua.²

John Bennett Hawkins oli sinä päivänä vanhassa tabernaakkelissa ja vastasi kutsuun auttaa. Hän oli yksi niistä sadoista yksittäisistä ihmisistä, jotka lähetettiin apujoukkoina Salt Lake Citystä. Lokakuun 21. päivän iltana apujoukkojen vankkurit pääsivät viimein Willien leirin luo. Kylmettyneet ja nälkiintyneet henkiin jääneet tervehtivät heitä iloisina ja kiitollisina. Tämä oli John Bennett Hawkinsin ja Sarah Elizabeth Moultonin ensitapaaminen. Heistä tuli myöhemmin minun isoisovanhempani.

Lokakuun 22. päivänä jotkut pelastajista jatkoivat matkaa auttaakseen muita käsikärrykomppanioita, kun taas William H. Kimball lähti Willien komppanian johdossa muiden vankkurien mukana paluumatkalle Salt Lake Cityyn.

Ne, jotka olivat liian heikossa kunnossa kiskoakseen käsikärryjään, laittoivat tavaransa vankkureihin ja kävelivät niiden vierellä. Ne, jotka eivät pystyneet kävelemään, matkasivat vankkureissa. Kun he saapuivat Rocky Ridgen luo, he joutuivat toiseen kamalaan lumimyrskyyn. Kun he ponnistelivat harjanteen rinnettä ylöspäin, heidän täytyi kääriytyä huopiin ja peittoihin, jotteivat olisi jäätyneet kuoliaiksi. Komppaniasta suunnilleen 40 ihmistä oli jo menehtynyt.³

Sää oli niin kylmä, että monet pyhistä saivat paleltumia käsiinsä, jalkoihinsa ja kasvoihinsa harjannetta ylittäessään. Yksi nainen menetti kylmyyden takia näkönsä.

Voimme kuvitella, miten Moultonit ja heidän kahdeksanlapsinen joukkonsa kiskoi ja työnsi heidän kahta kärryään heidän ponnistellessaan hangessa. Yhtä kärryä vetivät Thomas ja hänen vaimonsa lastinaan kallisarvoinen kuorma – Lottie, Lizzie ja Charles-vauva – ja pikku James Heber kompuroi ja tuli mukana köysi kiinnitettynä vyötäisilleen. Toista kärryä vetivät ja kiskoivat Sarah Elizabeth ja kolme muuta lasta. Kun eräs hyvä, iäkäs nainen näki pienen James Heberin ponnistelut, hän otti tätä kädestä, kun tämä laahusti käsikärryn perässä. Tämä ystävällinen teko pelasti James Heberin oikean käden, mutta hänen vasen kätensä, joka altistui pakkassäälle, paleltui. Kun perhe pääsi Salt Lake Cityyn, muutamia sormia siitä kädestä amputoitiin.

Varhain iltapäivällä 9. marraskuuta kärsivien ihmisten vankkurit pysähtyivät Salt Lake Cityssä kymmenystoimiston eteen, missä nykyään sijaitsee Joseph Smithin muistorakennus. Monilla saapuneilla olivat jalkaterät ja raajat paleltuneet. Kuusikymmentäyhdeksän oli kuollut matkan varrella. Mutta Englannissa Moultonin perheelle siunauksessa annettu lupaus oli täyttynyt. Thomas ja Sarah Denton Moulton eivät olleet menettäneet ainoatakaan lasta.

Komppaniaa olivat vastassa sadat Suolajärven asukkaat, jotka olivat innokkaasti odottaneet heidän tuloaan ja valmiita auttamaan huolenpidollaan. Kiitollisuus ja arvostus yhtä nuorta sankaria kohtaan, joka oli ollut pelastamassa Moultonin perhettä kuoleman otteesta, kasvoi Sarah Elizabethin kohdalla pian romanssiksi ja rakkaudeksi.

Joulukuun 5. päivänä 1856 rakkaidensa onnittelujen saattelemana Sarah Elizabeth solmi avioliiton pelastajansa John Bennett Hawkinsin kanssa. Seuraavan vuoden heinäkuussa heidät sinetöitiin Endowment Housessa ajaksi ja iankaikkisuudeksi. He perustivat kotinsa Salt Lake Cityyn, ja heitä siunattiin kolmella pojalla ja seitsemällä tyttärellä. Yksi niistä tyttäristä, Esther Emily, meni naimisiin isoisäni Charles Rasbandin kanssa vuonna 1891.

Heinäkuun 24. päivänä me juhlimme pioneeripäivää ja ilmaisemme kiitollisuutta niistä monista pioneereista, jotka antoivat kaikkensa rakentaakseen Suolajärven laaksoa ja monia muita asuinyhteisöjä Yhdysvaltain länsiosissa. Ilmaisemme kiitollisuutta myös niistä myöhempien aikojen pyhien pioneereista kaikkialla maailmassa, jotka ovat viitoittaneet – ja yhä viitoittavat – evankeliumin tietä, jota muut voivat kulkea.

Mikä sai heidät kulkemaan eteenpäin? Mikä työnsi heitä eteenpäin? Vastaus on todistus Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta. Pioneerien lastenlastenlapsena lisään oman todistukseni siitä, etteivät heidän ponnistelunsa olleet turhia. Tunnen samaa, mitä he tunsivat. Tiedän saman, mitä he tiesivät, ja todistan siitä.