”Itse asiassa minäkin olen mormoni”

Kuva

woman on a bus

Kuvitus Bradley Clark

Olin juuri istuutunut linja-autoon, kun eräs mies käytävän toisella puolella kumartui puoleeni ja sanoi: ”Sinulla on kaunis sielu.”

Lienee selvää, että yllätyin. Minulle ei ollut koskaan kohteliaisuutena kehuttu sieluani. En aivan tiennyt, miten vastata, joten sanoin vain: ”Kiitos.”

Mies sanoi minulle, että hän pystyi näkemään sen, koska hän teki työtä uskonnollisen ryhmänsä kanssa. Kuuntelin häntä, kun hän antoi minulle neuvoja, kuinka säilyttää sieluni kauniina.

Kun linja-auto ajoi pysäkille, me kumpikin nousimme poistuaksemme ja hän lausui minulle vielä yhden viimeisen ajatuksen: ”Varo, ettet kuuntele niitä mormoneja.”

Hetkeksi aika tuntui pysähtyvän. Tämä mies oli nähnyt kasvoistani jotakin erityistä, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että se oli uskontoni ansiota.

Kuinka vastaisin? Rehellisesti sanottuna ensimmäinen ajatukseni oli olla sanomatta mitään ja olla aivan kuin en olisi kuullut häntä. Olin huolissani siitä, että jos kertoisin hänelle olevani kirkon jäsen, hän saattaisi suhtautua siihen kielteisesti tai jopa tylysti.

Mutta sitten mieleeni tuli eräs pyhien kirjoitusten kohta: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat” (Room. 1:16). Käsitin, etten hävennyt evankeliumia, ja tiesin, että sieluni ei voisi loistaa muille, ellen seisoisi todistajana. Uudella päättäväisyydellä katsoin miestä ja sanoin: ”Itse asiassa minäkin olen mormoni.”

Mies tuijotti minua, ja minä tuijotin takaisin. Yllätyksekseni hän nauroi ja sanoi, ettei voisi liittyä kirkkoon, koska hän piti kahvista aivan liian paljon. Minäkin nauroin, ja lähdimme kumpikin omaan suuntaamme.

Vielä tänäkin päivänä olen iloinen tekemästäni valinnasta. Tiedän, että voi olla vaikea kertoa olevansa kirkon jäsen. Toisinaan se voi olla pelottavaa! Mutta kun puolustamme Jumalan työtä, meidän sielumme voi loistaa valona maailmalle.