Luku 9

Todistuksen kallisarvoinen lahja

”Me puhumme eri kieliä. Me elämme erilaisissa oloissa. Mutta meidän jokaisen sydämessä sykkii meille yhteinen todistus.”

Gordon B. Hinckleyn elämänvaiheita

”Varhaisimmat muistoni hengellisistä tunteista ovat ajalta, jolloin olin noin viisivuotias, hyvin pieni poika”, Gordon B. Hinckley on sanonut. ”Itkin korvakipujen vuoksi. – – Äiti pani pussiin pöytäsuolaa ja laittoi sen uunin päälle lämpenemään. Isä asetti lempeästi kätensä pääni päälle ja antoi minulle siunauksen nuhdellen kipua ja sairautta pyhän pappeuden valtuudella ja Jeesuksen Kristuksen nimessä. Sitten hän otti minut hellästi syliinsä ja laittoi lämpimän suolapussin korvalleni. Kipu hellitti ja lähti. Nukahdin isän turvalliseen syliin. Nukahtaessani hänen antamansa siunauksen sanat leijailivat mielessäni. Se on varhaisin muistoni pappeuden valtuuden käyttämisestä Herran nimessä.

Myöhemmin nuoruudessani veljeni ja minä nukuimme talvisin lämmittämättömässä makuuhuoneessa. – – Ennen kuin kiipesimme lämpimään vuoteeseen, polvistuimme pitämään rukouksemme. Ne olivat yksinkertaisia kiitollisuuden ilmauksia. – – Muistan, kun aamenen sanottuani hyppäsin sänkyyni, vedin peiton kaulaani asti ja ajattelin, mitä olin juuri tehnyt puhuessani taivaalliselle Isälleni Hänen Poikansa nimessä. En tuntenut evankeliumia kovin hyvin. Kuitenkin tunsin jonkinlaisen rauhan ja turvallisuuden tunteen viipyvän ympärilläni ollessani yhteydessä taivaisiin Herran Jeesuksen kautta. – –

Tämä todistus kasvoi sydämessäni lähetyssaarnaajana ollessani, kun luin Uutta testamenttia ja Mormonin kirjaa, joka todisti Hänestä lisää. Siitä tiedosta tuli elämäni perusta, joka pohjautui lapsuuteni vastattuihin rukouksiin. Sen jälkeen uskoni on kasvanut paljon pidemmälle. Minusta on tullut Hänen apostolinsa, jonka tehtävänä on tehdä Hänen tahtonsa ja opettaa Hänen sanaansa. Minusta on tullut Hänen todistajansa maailmalle.”¹

Me myöhempien aikojen pyhät olemme yhtä todistuksessamme Jeesuksesta Kristuksesta.

Gordon B. Hinckleyn opetuksia

Todistus on kirkon suuri voima ja uskon ja toiminnan lähde.

Meistä on tullut kuin suuri perhe, joka on levittäytynyt tämän suuren maailman eri puolille. Me puhumme eri kieliä. Me elämme erilaisissa oloissa. Mutta meidän jokaisen sydämessä sykkii meille yhteinen todistus: Te ja minä tiedämme, että Jumala elää ja on tämän Hänen pyhän työnsä peräsimessä. Me tiedämme, että Jeesus on meidän Lunastajamme, joka johtaa tätä nimeään kantavaa kirkkoa. Me tiedämme, että Joseph Smith oli profeetta ja on profeetta, joka on tämän aikojen täyttymisen taloudenhoitokauden johdossa. Tiedämme, että pappeus palautettiin hänelle ja että me olemme saaneet sen nykyaikana katkeamattoman ketjun kautta. Me tiedämme, että Mormonin kirja on tosi todistus Herran Jeesuksen Kristuksen todellisuudesta ja jumalallisuudesta.²

Tämä, mitä me sanomme todistukseksi, on kirkon suuri voima. Se on uskon ja toiminnan lähde. – – Se on yhtä todellinen ja voimallinen kuin mikä tahansa voima maan päällä. Herra kuvaili sitä puhuessaan Nikodemokselle ja sanoi: ”Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.” (Joh. 3:8.) Tämä, mitä me sanomme todistukseksi, on vaikea määritellä, mutta sen hedelmät ovat aivan ilmeiset. Se on Pyhä Henki, joka todistaa meidän kauttamme.³

Todistus on hiljainen, rohkaiseva ääni, joka tukee meitä vaeltaessamme uskossa ja ajaa meitä toimimaan.

Henkilökohtainen todistus on se, mikä saa ihmiset muuttamaan täysin elämänsä, kun he tulevat tähän kirkkoon. Tämä on se tekijä, joka saa kirkon jäsenet hylkäämään kaiken palvellessaan Herraa. Tämä on se hiljainen, rohkaiseva ääni, joka tukee hetkestä toiseen niitä, jotka vaeltavat uskon varassa elämänsä loppuun saakka.

Se on arvoituksellinen ja ihmeellinen asia, lahja Jumalalta ihmiselle. Se syrjäyttää rikkauden tai köyhyyden, kun ihminen kutsutaan palvelemaan. Tämä todistus, jota kirkkomme jäsenet kantavat sydämessään, saa tuntemaan pakottavaa tarvetta tehdä velvollisuutensa. Sitä tavataan nuorilla ja vanhoilla. Sitä tavataan seminaarioppilaalla, lähetyssaarnaajalla, piispalla ja vaarnanjohtajalla, lähetysjohtajalla, Apuyhdistyksen sisarella, jokaisella johtavalla auktoriteetilla. Sitä kuullaan niiltä, joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin olla jäsen. Se on tämän työn syvin olemus. Juuri se vie Herran työtä eteenpäin kautta maailman. Se pakottaa toimintaan. Se vaatii, että me teemme sen, mitä meitä pyydetään tekemään. Se tuo mukanaan varmuuden siitä, että elämällä on tarkoitus, että jotkin asiat ovat paljon tärkeämpiä kuin toiset, että me olemme matkalla iankaikkisuuteen, että me olemme tilivelvollisia Jumalalle. – –

Juuri tämä tekijä, vaikkakin aluksi heikko ja jokseenkin vaimea, kuljettaa jokaista tutkijaa kohti kääntymystä. Se vie jokaista käännynnäistä kohti varmuutta uskossa. – –

Kaikkialla, missä kirkko on perustettu, tunnetaan sen voima. Me seisomme omilla jaloillamme ja sanomme, että me tiedämme. – – Yksinkertainen tosiasia on, että me tosiaankin tiedämme, että Jumala elää, että Jeesus on Kristus ja että tämä on Heidän työtään ja Heidän valtakuntansa. Sanat ovat yksinkertaiset, ne tulevat sydämestä. Todistus vaikuttaa kaikkialla, missä kirkko on järjestetty, kaikkialla, missä on lähetyssaarnaajia opettamassa evankeliumia, kaikkialla, missä on jäseniä, jotka kertovat uskostaan toisilleen.

Se on jotakin, mitä ei voida kieltää. Vastustajat voivat lainata pyhien kirjoitusten kohtia ja väitellä opista loputtomasti. He voivat olla älykkäitä ja vakuuttavia. Mutta kun joku sanoo: ”Minä tiedän”, ei kukaan voi enää väittää vastaan. Sitä ei ehkä hyväksytä, mutta kuka voi osoittaa vääräksi tai kieltää sielun syvyyksistä tulevan hiljaisen äänen, joka puhuu henkilökohtaisella vakaumuksella?⁴

Valo elämäämme

[David Castañeda], hänen vaimonsa Tomasa ja heidän lapsensa asuivat pienellä kuivalla rappeutuneella maatilalla lähellä Torreónia [Meksikossa]. He omistivat kolmekymmentä kanaa, kaksi sikaa ja yhden laihan hevosen. Kanat munivat muutamia munia, joista he saivat toimeentulonsa ja keinon ansaita silloin tällöin jonkin peson. He elivät köyhyydessä. Sitten heidän luonaan kävi lähetyssaarnaajia. Sisar Castañeda sanoi: ”Veljet ottivat laput meidän silmiltämme ja toivat elämäämme valon. Me emme tienneet mitään Jeesuksesta Kristuksesta. Me emme tienneet mitään Jumalasta, ennen kuin he tulivat.”

Sisar Castañeda oli käynyt koulua kaksi vuotta, hänen miehensä ei yhtään. Veljet opettivat heitä, ja lopulta heidät kastettiin. – – Vähitellen he rakensivat tuottavan liikeyrityksen, jossa isä ja hänen viisi poikaansa tekivät työtä. Yksinkertaisella uskolla he maksoivat kymmenyksensä. He luottivat Herraan. He elivät evankeliumin mukaan. He palvelivat aina kun heitä pyydettiin niin tekemään. Neljä heidän pojistaan ja kolme heidän tyttäristään oli lähetystyössä. – – Heitä arvostelevat ovat pilkanneet heitä. Heidän vastauksensa on todistus Herran voimasta heidän elämässään.

Noin 200 heidän sukulaistaan ja ystäväänsä on heidän vaikutuksestaan liittynyt kirkkoon. Yli 30 suvun ja ystävien poikaa ja tytärtä on palvellut lähetystyössä. He lahjoittivat maa-alueen, jolla on nyt kappeli.

Lapset, jotka ovat nyt aikuisia, ja vanhemmat käyvät joka kuukausi vuorotellen Méxicossa tehdäkseen siellä työtä temppelissä. He ovat elävänä todistuksena tämän Herran työn suuresta voimasta kohottaa ja muuttaa ihmisiä. He ovat tyypillisiä esimerkkejä niistä tuhansista ja taas tuhansista ihmisistä kautta maailman, jotka kokevat mormonismin ihmeen, kun todistus tämän työn jumalallisuudesta tulee heidän elämäänsä.⁵

”Se on totta, eikö olekin? Millä muulla sitten on väliä?”

Tapasin kaukaisesta maasta tulleen merivoimien upseerin, älykkään nuoren miehen, joka oli lähetetty Yhdysvaltoihin jatko-opintoihin. Hänen ollessaan Yhdysvaltain laivastossa muutamat hänen tovereistaan, joiden käyttäytyminen oli miellyttänyt häntä, kertoivat hänelle hänen pyynnöstään uskonnollisista käsityksistään. Hän ei ollut kristitty, mutta hän oli kiinnostunut. He kertoivat hänelle maailman Vapahtajasta, Jeesuksesta Kristuksesta, joka syntyi Betlehemissä ja joka antoi henkensä koko ihmiskunnan edestä. He kertoivat hänelle Jumalan, iankaikkisen Isän, ja ylösnousseen Herran ilmestymisestä nuorelle Joseph Smithille. He puhuivat nykyajan profeetoista. He opettivat hänelle Mestarin evankeliumia. Henki kosketti hänen sydäntään, ja hänet kastettiin.

Hänet esiteltiin minulle juuri ennen kuin hänen oli määrä palata kotimaahansa. Puhuimme tästä kaikesta, ja sitten minä sanoin: ”Sinun kansaasi kuuluvat eivät ole kristittyjä. Mitä tapahtuu, kun palaat kotiin kristittynä ja erityisesti vielä mormonikristittynä?”

Hänen kasvonsa synkistyivät, ja hän vastasi: ”Perheeni tulee pettymään. He saattavat karkottaa minut kotoa ja suhtautua minuun niin kuin olisin kuollut. Mitä tulee tulevaisuuteeni ja uraani, minulta saatetaan evätä kaikki etenemismahdollisuudet.”

Kysyin: ”Oletko halukas maksamaan niin suuren hinnan evankeliumista?”

Hänen kyynelten kostuttamat tummat silmänsä loistivat hänen miellyttävissä ruskeissa kasvoissaan, kun hän vastasi: ”Se on totta, eikö olekin?”

Häpeissäni siitä, että olin esittänyt kysymyksen, minä vastasin: ”Kyllä, se on totta.”

Siihen hän virkkoi: ”Millä muulla sitten on väliä?”

Nämä ovat kysymyksiä, jotka haluan esittää teillekin: ”Se on totta, eikö olekin? Millä muulla sitten on oikeastaan väliä?”⁶

Uusi näkökulma elämään

Kuulin kerran vastikään kirkkoon liittyneen insinöörin kertovan kokemuksistaan. Lähetyssaarnaajat olivat tulleet ovelle, ja hänen vaimonsa kutsui heidät sisään. Vaimo otti innostuneesti heidän sanomansa vastaan, kun taas mies tunsi joutuneensa mukaan vastoin tahtoaan. Eräänä iltana vaimo ilmaisi haluavansa tulla kastetuksi. Mies sai kiukunpuuskan. Eikö vaimo tiennyt, mitä tämä merkitsisi? Se merkitsisi aikaa. Se merkitsisi kymmenysten maksamista. Se merkitsisi ystävistä luopumista. Se merkitsisi tupakoimisen päättymistä. Mies vetäisi takin ylleen ja käveli ulos yöhön paukauttaen mennessään oven kiinni. Hän kulki katuja, kirosi vaimoaan, kirosi lähetyssaarnaajia, kirosi itseään, kun oli päästänyt nämä ikinä opettamaan heitä. Hänen väsyessään hänen vihansakin laantui, ja jollakin tavoin hänen sydämeensä tuli rukouksen henki. Hän rukoili kulkiessaan. Hän pyysi Jumalalta vastausta kysymyksiinsä. Ja silloin hänelle tuli tunne, selvä ja yksiselitteinen, melkein kuin ääni olisi lausunut sanat: ”Se on totta.”

”Se on totta”, hän sanoi itsekseen uudelleen ja uudelleen. ”Se on totta.” Rauha tuli hänen sydämeensä. Kun hän kulki kohti kotia, rajoitukset, vaatimukset, odotukset, jotka olivat niin häntä raivostuttaneet, alkoivat tuntua tilaisuuksilta. Kun hän avasi kotioven, hän näki vaimonsa polvistuneena rukoukseen.

– – Hän puhui seurakunnan edessä, jolle hän oli tämän kaiken kertonut, ilosta, joka oli tullut heidän elämäänsä. Kymmenykset eivät olleet ongelma. Antaminen aineellisesta omaisuudestaan Jumalalle, joka oli antanut heille kaiken, tuntui vähältä. Palvelutyön vaatima aika ei ollut ongelma. Se vaati vain hiukan huolellista viikon tuntien suunnittelua. Vastuu ei ollut ongelma. Siitä koitui kasvua ja uusi näkökulma elämään. Ja sitten tämä älykäs ja oppinut mies, tämä insinööri, joka oli tottunut käsittelemään siihen fyysiseen maailmaan kuuluvia tosiasioita, jossa me elämme, todisti vakaasti ja kyynelsilmin ihmeestä, joka oli tapahtunut hänen elämässään.⁷

”Kuka voi osoittaa vääräksi tai kieltää sielun syvyyksistä tulevan hiljaisen äänen, joka puhuu henkilökohtaisella vakaumuksella?”

”Kallisarvoisinta elämässäni”

Eräs etevä ja pitkälle opiskellut nuori nainen puhui muutamia vuosia sitten Berchtesgadenissa Saksassa kirkkoon kuuluvien amerikkalaisten sotilashenkilöiden konferenssissa. Olin siellä ja kuulin hänen puhuvan. Hän oli majuri Yhdysvaltain armeijassa, lääkäri ja alallaan suuresti arvostettu spesialisti. Hän sanoi:

”Enemmän kuin mitään muuta maailmassa minä halusin palvella Jumalaa. Mutta yritinpä miten kovasti tahansa, en pystynyt löytämään Häntä. Ihmeellistä tässä kaikessa oli, että Hän löysi minut. Lauantai-iltapäivänä syyskuussa 1969 olin kotona Berkeleyssä Kaliforniassa ja kuulin ovikelloni soivan. Ovella oli kaksi nuorta miestä, joilla oli yllään puku, valkoinen paita ja solmio. Heidän tukkansa oli siististi kammattu. He tekivät minuun niin erinomaisen vaikutuksen, että sanoin: ’En tiedä, mitä te myytte, mutta minä ostan sen.’ Toinen nuorukaisista sanoi: ’Emme myy mitään. Olemme Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon lähetyssaarnaajia ja haluaisimme keskustella kanssanne.’ Kutsuin heidät sisään, ja he puhuivat uskostaan.

Tämä oli todistukseni alku. Olen sanomattoman kiitollinen etuoikeudesta ja kunniasta olla Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen. Se ilo ja rauha, jonka tämä ilon evankeliumi on tuonut sydämeeni, on taivas maan päällä. Todistukseni tästä työstä on kallisarvoisinta elämässäni, lahja taivaalliselta Isältäni, ja siitä olen ikuisesti kiitollinen.”⁸

Samoin on satojen tuhansien laita monissa maissa – miesten ja naisten, jotka ovat kyvykkäitä ja oppineita, jotka edustavat liikemaailmaa ja eri ammatteja, jotka ovat järkeviä, käytännöllisiä ihmisiä, jotka saavat jotakin aikaan maailman työssä, joiden sydämessä palaa hiljainen todistus, että Jumala elää, että Jeesus on Kristus, että tämä työ on Jumalasta, että se palautettiin maan päälle kaikkien niiden siunaukseksi, jotka haluavat olla osallisia sen tarjoamista mahdollisuuksista.⁹

Jokainen meistä voi saada todistuksen Jumalan ja Hänen rakkaan Poikansa sekä Heidän työnsä palautuksen todellisuudesta.

Tämä todiste, tämä todistus voi olla kaikkein kallisarvoisin kaikista Jumalan lahjoista. Se on taivaallinen lahja, kun sitä tavoitellaan oikein. Jokaisella miehellä ja naisella tässä kirkossa on tilaisuus ja velvollisuus hankkia sisimpäänsä vakaumus tämän suuren myöhempien aikojen työn totuudesta ja niistä, jotka ovat sen johdossa, elävästä Jumalasta ja Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta.

Jeesus osoitti, kuinka sellainen todistus saadaan, kun Hän sanoi: ”Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt.

Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani.” (Joh. 7:16–17.)

Me kasvamme uskossa ja tiedossa, kun me palvelemme, kun me tutkimme ja kun me rukoilemme.

Kun Jeesus ruokki 5 000 ihmistä, nämä tunnustivat Hänen tekemänsä ihmeen ja ihmettelivät sitä. Jotkut tulivat jälleen takaisin. Heille Hän opetti oppia jumalallisuudestaan, Hänestä itsestään elämän leipänä. Hän syytti heitä siitä, ettei heitä kiinnostanut oppi vaan pikemminkin vain ruumiinsa nälän tyydyttäminen. Jotkut sanoivat Häntä ja Hänen oppiaan kuullessaan: ”Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?” (Joh. 6:60.) Kuka voi uskoa, mitä tämä mies opettaa?

”Monet Jeesuksen opetuslapset vetäytyivät tämän jälkeen joukosta eivätkä enää kulkeneet hänen mukanaan.

Jeesus kysyi niiltä kahdeltatoista [luultavasti hieman masennusta tuntien]: ’Aiotteko tekin lähteä?’

Simon Pietari vastasi hänelle: ’Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.

Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.’” (Joh. 6:66–69.)

Tämä on se suuri kysymys ja siihen annettava vastaus, jotka meidän kaikkien täytyy kohdata. ”Herra, kenen luo me menisimme[, ellemme sinun]? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä”, Kristus, elävän Jumalan Poika.

Juuri tämä vakaumus, tämä hiljainen sisäinen varmuus elävän Jumalan todellisuudesta, Hänen rakkaan Poikansa jumalallisuudesta, Heidän työnsä palauttamisesta tänä aikana ja niistä loistavista ilmestyksistä, jotka sitä ovat seuranneet, tulee perustaksi meidän jokaisen uskollemme. Tästä tulee meidän todistuksemme.

– – Olen hiljattain käynyt New Yorkin Palmyrassa [lähellä paikkaa, jossa Joseph Smith sai ensimmäisen näyn]. Sillä seudulla sattuneista tapahtumista joutuu sanomaan: ”Ne joko tapahtuivat tai eivät tapahtuneet. Ei ole mitään harmaata aluetta, ei mitään välimuotoa.”

Ja sitten uskon ääni kuiskaa: ”Se kaikki tapahtui. Se tapahtui juuri niin kuin hän sanoi sen tapahtuneen.”

Lähellä on Kumorankukkula. Sieltä tuli muinainen aikakirja, josta käännettiin Mormonin kirja. Sen jumalallinen alkuperä täytyy joko hyväksyä tai hylätä. Todisteiden punnitseminen saa varmasti jokaisen ihmisen, joka on lukenut kirjan uskossa, sanomaan: ”Se on totta.”

Ja sama pitää paikkansa muissa sen ihmeellisen asian osatekijöissä, jota me kutsumme muinaisen evankeliumin, muinaisen pappeuden ja muinaisen kirkon palauttamiseksi.

Tämä todistus on nyt, kuten se on aina ollut, totuuden julistamista ja sen mutkatonta vakuuttamista sellaisena kuin me sen tunnemme.¹⁰

Meidän täytyy elää todistuksemme mukaisesti ja kertoa siitä muille.

Paavali sanoi Timoteukselle: ”Valvo itseäsi ja opetustasi, pidä kiinni näistä ohjeista! Silloin pelastat sekä itsesi että ne, jotka kuulevat sinua.” (1. Tim. 4:16.) Miten hienoa opetusta Paavali antoikaan nuorelle Timoteukselle.

Hän sanoi edelleen näin: ”Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen” (2. Tim. 1:7). Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä vaan voiman hengen – sanoman voiman. Hän on antanut rakkauden hengen – rakkauden ihmisiä kohtaan, rakkauden sitä kohtaan, mitä meillä on tarjottavana, sekä terveen harkinnan hengen – Jeesuksen Kristuksen palautetun evankeliumin yksinkertaiset, ymmärrettävät periaatteet.

”Älä siis häpeä todistaa Herrastamme” (2. Tim. 1:8). Veljeni ja sisareni, älkää koskaan hävetkö todistaa Herrastamme. – – Tässä on suuri tehtävä, meille annettu toimeksianto: ”Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen. Älä siis häpeä todistaa Herrastamme.”¹¹

Tämä on Jumalan pyhää työtä. Tämä on Hänen kirkkonsa ja valtakuntansa. Näky pyhässä lehdossa oli juuri sellainen kuin Joseph sanoi sen olleen. Sydämessäni on todellinen ymmärrys siitä, miten tärkeää on se, mitä siellä tapahtui. Mormonin kirja on totta. Se todistaa Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta. Hänen pappeutensa on palautettu, ja se on keskuudessamme. Tuon pappeuden avaimia, jotka on saatu taivaallisilta olennoilta, käytetään meidän iankaikkiseksi siunaukseksemme. Sellainen on meidän todistuksemme – teidän ja minun – todistus, jonka mukaan meidän on elettävä ja josta meidän on kerrottava muille. Lausun tämän todistuksen ja siunaukseni ja ilmaisen rakkauteni jokaiselle teistä ja kutsun teidät osallistumaan tähän suureen myöhempien aikojen ihmeeseen, joka on Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko.¹²

Opiskelu- ja opetusehdotuksia

Kysymyksiä

Millä tavoin oma todistuksesi vaikuttaa kirkon voimaan? (Ks. osa 1.)
Presidentti Hinckley tähdentää, että todistus tukee meitä ja ajaa meitä toimimaan (ks. osa 2). Kuinka oma todistuksesi on tukenut sinua? Kuinka oma todistuksesi on vaikuttanut tekoihisi? Mitä henkilökohtaisia sovelluksia voit tehdä osan 2 kertomusten perusteella?
Mitä voimme oppia presidentti Hinckleyn opetuksista koskien todistuksen saamista? (Ks. osa 3.) Mitkä kokemukset ovat auttaneet sinua saamaan todistuksesi? Mitä voimme tehdä vahvistaaksemme todistustamme?
Mistähän syystä todistuksemme vahvistuu, kun lausumme sen? Kuinka olet voittanut pelon tunteet, jotka liittyvät todistuksesi lausumiseen? Kuinka muiden todistukset ovat olleet siunaukseksi sinulle? (Ks. osa 4.)

Aiheeseen liittyviä pyhien kirjoitusten kohtia

1. Kor. 12:3; 1. Piet. 3:15; Alma 5:43–46; 32:26–30; Moroni 10:3–5; OL 8:2–3; 80:3–5

Opetusvihje

”Kun opit tuntemaan ja ymmärtämään jokaista ihmistä, olet paremmin valmistautunut opettamaan sellaisia oppiaiheita, jotka vastaavat heidän henkilökohtaisia olosuhteitaan. Tämä ymmärrys auttaa sinua löytämään keinoja auttaa jokaista osallistumaan keskusteluihin ja muuhun oppimistoimintaan.” (Opettaminen, kutsumuksista suurin, 2000, s. 34.)