He kaikki ovat minun

”Ovatko kaikki nuo sinun?”

Se on kysymys, jonka kuulen usein, joten en yllättynyt, kun kuulin sen takanani jonossa olevalta naiselta ruokakaupassa. Katsoin 6- ja 5-vuotiaita tyttäriäni, jotka seisoivat kummallakin puolen täyttä ostoskärryäni, leikki-ikäistäni, joka heilutteli iloisena jalkojaan paikaltaan kärryissä, ja nelikuukautista vauvaani, joka oli repussa rinnallani.

”Kyllä, he kaikki ovat minun”, vastasin hymyillen.

Siitä asti kun mieheni ja minä perustimme perheemme, valintojamme siitä, kuinka monta lasta hankimme ja milloin hankimme heidät, on usein kyselty yleisesti. Päätös hankkia ensimmäinen lapsemme ei ollut looginen ainakaan maailman mittapuiden mukaan. Olimme molemmat vasta vähän yli 20-vuotiaita. Mieheni oli juuri suorittanut korkeakoulututkinnon ja etsi ”oikeaa työtä”. Tulomme olivat vähäiset, eikä meillä ollut vakuutusta. Emme silti voineet kieltää tunnetta, että henget odottivat innokkaasti pääsyä perheeseemme, joten etenimme uskon varassa.

Meitä siunattiin terveellä raskaudella, kauniilla tyttövauvalla ja pysyvällä työpaikalla, jossa oli hyvät etenemismahdollisuudet. Olin kiitollinen siitä, että saatoin jäädä kotiin tyttäreni ja häntä seuranneiden kolmen muun lapsen kanssa. Kaikki tulivat perheeseemme saatuamme voimakkaan jumalallisen vaikutelman, että hetki oli oikea, mutta se ei helpottanut yritystä selittää muille, miksi meille syntyi niin monta lasta niin lähekkäin.

Monet kysymykset, joita minulle jatkuvasti esitetään, asettavat usein arvostelukykyni kyseenalaiseksi: ”Miksi niin monta?” ”Etkö tajua, kuinka paljon maksaa kasvattaa lapsi 18-vuotiaaksi?” ”Voitko todella antaa jokaiselle lapselle hänen tarvitsemaansa huomiota ja tilaisuuksia?” Ja tietenkin: ”Joko olette lopettaneet?”

Toivon, että me emme ole lopettaneet, vaikka vuodet pienten lasten vanhempina ovat kiihkeitä ja äärimmäisen haastavia fyysisesti, emotionaalisesti, älyllisesti ja hengellisesti. On päiviä, jolloin lapset on syötettävä, vaipat vaihdettava, vauvoja tyynnytettävä ja neniä pyyhittävä – kaikki yhtä aikaa. Sellaisina hetkinä mietin, olenko aivan tervejärkinen ja tiedänkö, mitä olen tekemässä. Sellaisina päivinä maailman ääni tuntuu nauravan pilkallisesti aivan kuin muistuttaakseen: ”Mitäs minä sanoin!”

Mutta kuinka kiitollinen olenkaan noina hetkinä Jeesuksen Kristuksen evankeliumin opetuksista ja siitä, miten se arvostaa perheitä. Joka päivä turvaan evankeliumin periaatteisiin, joita entisaikojen ja nykyajan profeetat opettavat, tietääkseni, että työni äitinä – ja se on työtä – on tärkeintä, mitä voisin tehdä elämässäni ja että se on kaiken vaivan arvoista. Vastauksena palavaan rukoukseen saan jumalallista apua päivittäin tehdä sitä, mitä minua pyydetään tekemään kotonani. Rakastavan taivaallisen Isän lempeiden armotekojen ansiosta noita täydellisen uupumuksen päiviä katkaisevat toistuvasti häikäisevän ilon hetket.

Niinpä sille naiselle ruokakaupassa ja muille, jotka ihmettelevät, miksi omistan sydämeni ja sieluni lasten kasvattamiseen, vastaan ylpeänä: ”Niin, he kaikki ovat minun” – kiitollisena, koko sydämestäni ja yhtään epäröimättä!