Yksi suksi

Muistan yhä ensimmäisen hiihtoretkeni perheeni kanssa. Vanhempani, sisarukseni ja minä pinosimme hiihtovälineet farmariautoomme ja matkasimme läheiselle vuorelle, jossa viettäisimme päivän. Kun saavuimme paikalle, tajusin, että pakkauskiireissä olin unohtanut toisen suksistani kotiin. Vielä pahempaa oli, että olin unohtanut myös sauvani.

Ei ollut mitenkään mahdollista, että olisimme palanneet kotiin hakemaan unohtuneet välineet. Aina käytännöllinen isäni sanoi minulle, että minun olisi vain yritettävä pärjätä. Onneksi isosiskoni kävi minua sääliksi, ja hän lainasi minulle toisen omista sauvoistaan.

Koska en ollut koskaan hiihtänyt, en arvannut, ettei yhdellä suksella hiihtäminen onnistuisi. Olin enemmän innoissani kuin pettynyt – olinhan viimeinkin riittävän vanha osallistumaan perheeni mieluisimpaan yhteiseen toimintaan!

Yksi toisensa jälkeen sisarukseni sonnustautuivat varusteisiinsa ja suunnistivat kohti niittyä, jolla olevaa pientä mäkeä oli hauska laskea. Minä en kuitenkaan päässyt tuumaakaan eteenpäin! Sukseton jalka upposi syvälle lumeen. Jalka, jossa oli suksi, juuttui myös, koska lumi takertui vanhanaikaiseen puusukseen ja teki sen hyvin raskaaksi.

Miksei tämä alkanut sujua helpommin? Mitä lujemmin yritin, sitä pahemmin juutuin ja sitä enemmän turhauduin. Kamppailin entistä epätoivoisemmin nähdessäni isäni ja veljeni kaukana. He olivat päässeet niitylle ja heillä näytti olevan oikein hauskaa, kun he nousivat mäelle ja laskivat sitä alas.

Isä tuli muutaman kerran tarkistamaan tilanteeni ja sanoi aina jotakin rohkaisevaa. ”Jatka vain! Kyllä sinä pärjäät.” Mutta en minä pärjännyt. Itse asiassa tuo päivä päättyi jo ennen kuin olin edes ehtinyt niitylle. Ensimmäinen hiihtoretkeni oli valtava pettymys.

Tultuani vanhemmaksi olen tajunnut, että me kaikki koemme tilanteita, jolloin meistä tuntuu, että yritämme pärjätä yhdellä suksella – kömpelöllä puusuksella. Me kaikki kohtaamme koettelemuksia ja pettymyksiä ja puutteita, jotkin omasta syystämme ja toiset pelkästään siksi, että elämme langenneessa maailmassa. Toiset ovat ohimeneviä, toisten kanssa olemme tekemisissä koko elämämme ajan.

Huomaamme pian, kuinka valmistautumattomia maastoon me todellisuudessa olemme. Tunnemme riittämättömyyttä. Tuskamme vain lisääntyy, kun näemme muita, joilla ei näytä olevan lainkaan ongelmia. Sellaisissa tilanteissa on selvää, ettemme voi pärjätä omillamme.

Onneksi elämämme kokemusten ei tarvitse sujua siten kuin ensimmäinen hiihtokokemukseni. Yritin parhaani mutta en silti päässyt eteenpäin. Elämässä me voimme kuitenkin yrittää parhaamme ja jättää sitten kaiken muun Jumalalle. Hänen voimastaan ja Hänen armostaan me kykenemme tekemään sellaista, mihin emme pystyisi, jos jäisimme omien kykyjemme varaan.

Olen myös oppinut, ettei meidän tarvitse salata kamppailujamme rakastavalta taivaalliselta Isältämme. Vajavuutemme auttavat meitä ymmärtämään paremmin, mitä Hän tuntee meitä kohtaan ja keitä me todella olemme Hänen lapsinaan. Hän lähetti Poikansa, koska Hän rakastaa meitä.

Jos tulemme Kristuksen luokse, heikkoutemme antavat meille myös välähdyksen Vapahtajan armosta ja laupeudesta, kun Hän tekee työtä kanssamme. On esimerkiksi ollut tilanteita, jolloin olen halunnut sanoa vertauskuvallisesti: ”Kuule, minulla on vain yksi suksi. Ja vaikka minulla olisikin molemmat sukset, olen aika varma, että olisin surkea hiihtäjä. Minun takiani sinun ei siis kannata vaivautua.”

Mutta hyvyydessään Vapahtaja kuitenkin auttaa minua. Hän tietää, että minulla on haasteita, ja Hän pyytää vain, että yritän parhaani: ”Armosta me pelastumme kaiken sen jälkeen, mitä voimme tehdä” (2. Nefi 25:23). Armo ei välttämättä tarkoita, että saamme uudet sulavalinjaiset sukset ja meidät lähetetään määränpäähämme omin neuvoin. Vapahtajan huolenpito on henkilökohtaisempaa ja lempeämpää. Hän tekee työtä kanssani siinä missä olen ja sellaisena kuin olen auttaakseen minua kasvamaan ja tulemaan enemmän Hänen ja taivaallisen Isän kaltaiseksi. Uskon, että He ovat mielissään, kun yritän parhaani, olipa se kuinka vähäistä hyvänsä. Ja minä tiedän, että He rakastavat minua tavalla, jonka ansiosta kykenen turvaamaan ja luottamaan Heihin täydemmin.

En luopunut hiihtämisestä tuon ensimmäisen pettymyksiä tuottaneen kokemuksen jälkeen. Kävin usein hiihtämässä perheeni kanssa ja korkeakoulussa osallistuin jopa hiihtokursseille. Nykyään hiihtäminen on mieluisimpia vapaa-ajan viettotapojani. Olen kiitollinen siitä, etten antanut periksi.

Olen myös – ikuisesti – kiitollinen siitä, etteivät taivaallinen Isä ja Jeesus Kristus anna periksi meidän kohdallamme. Jumala ei ole jättänyt meitä omien puutteellisten yritystemme varaan. Lapsiaan kohtaan tuntemansa äärettömän rakkauden vuoksi Hän lähetti Vapahtajan tarjoamaan tien takaisin luokseen. Tiedän, että kun panemme uskomme Heihin, me kaikki voimme päästä eteenpäin elämässämme.