Turva seurakuntaperheessäni

Yksi rakkaimmista lapsuusmuistoistani on äitini korkokenkien kopina keittiön puulattialla hänen valmistaessaan perhettämme kirkkoon. Hän oli innokkaasti mukana seurakunnassamme ja palveli vuosia Apuyhdistyksen johtajana. En koskaan unissanikaan ajatellut minkään muuttuvan.

Kun olin noin 12-vuotias ja hän ja minä asuimme kahden, hän jäi pois kirkosta syistä, joita en ymmärtänyt. Vaikka äitini – roolimallini – oli päättänyt lähteä eri polulle, tiesin, että evankeliumi on totta, ja jatkoin kirkossa käymistä. Vaikka äitini oli päätöksestäni eri mieltä, hän vei minut joka viikko kirkkoon ja haki sieltä.

Oli usein emotionaalisesti vaikeaa käydä kirkossa, etenkin sakramenttikokouksessa, jossa yksin huoneen takaosassa istuessani näin selkeästi edessäni kaikki äidit, isät ja lapset istumassa yhdessä. Monta kertaa istuin ystäväni perheen kanssa. Tulen aina olemaan kiitollinen ”mormoniperheestäni” ja seurakuntani muista jäsenistä, jotka näkivät erityistä vaivaa ottaakseen minut joukkoonsa tänä vaikeana aikana.

Esimerkiksi kotiopettajani olivat uskollisia, vaikka he tulivat opettamaan vain minua ja asuin kauempana kuin useimmat seurakuntalaiset. Odotin kovasti tilaisuutta keskustella evankeliumista ja tuntea pappeuden voiman ja Hengen kodissani.

Olin tuntenut monia seurakunnan jäseniä koko ikäni. Tuttuine kasvoineen, lämpimine hymyineen ja ystävällisine keskusteluineen heistä tuli seurakuntaperheeni äitejä, isiä, veljiä ja sisaria. Yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tunne helpotti suruani siitä, että kävin kirkossa ilman perhettäni.

Tiedän, etten ole ainoa, joka on tällaisessa tilanteessa. Monet nuoret käyvät kirkossa ilman toista tai molempia vanhempiaan. Mutta esimerkin, ystävyyden ja tehtävien avulla me kaikki voimme olla tukena näille taivaallisen Isämme pojille ja tyttärille ja auttaa heitä tuntemaan itsensä tervetulleiksi, opettaa heille evankeliumin periaatteita ja rohkaista heitä osallistumaan aktiivisesti kokouksiin ja toimintoihin.

”Taivaallisen Isän suunnitelman mukaan me synnymme perheeseen – pyhimpään, voimallisimpaan perusryhmään maan päällä”, sanoi Virginia H. Pearce, entinen neuvonantaja Nuorten Naisten ylimmässä johtokunnassa. ”Ja juuri perheessä tapahtuu tärkeintä oppimista, mitä ikinä koemme. Tuon perheryhmän lisäksi Herra on antanut myös seurakuntaperheen. – – Seurakuntia ei ole tarkoitettu korvaamaan perheyksikköä vaan tukemaan perhettä ja sen vanhurskaita opetuksia. Seurakunta on toinen paikka, jossa on riittävästi sitoutumista ja tarmoa, jotta siitä voi muodostua meille jokaiselle eräänlainen ’turvaverkko’, kun perheemme ei tarjoa tai ei voi tarjota kaikkea sitä opetusta ja niitä kasvukokemuksia, joita tarvitsemme palataksemme taivaallisen Isän luo. Meidän on opittava arvostamaan seurakuntaperheen voimaa enemmän ja uudistettava sitoumuksemme osallistua myönteisellä tavalla tuohon pyhien yhteisöön.”¹

Kuinka kiitollinen olenkaan niistä ihmisistä, joista tuli turvaverkkoni ja jotka juurruttivat minuun halun toimia samoin muiden kohdalla.