Parantajan taitoa

Elokuussa 1978 sain tehtävän osallistua vaarnakonferenssiin Soulissa Etelä-Koreassa. Pappeusjohtajien kokouksen jälkeen olin käytävällä, kun eräs noin 60-vuotias sisar kuiskasi korvaani japaniksi: ”Minä en pidä japanilaisista.”

Järkytyin ja yllätyin. Käännyin ja vastasin japaniksi: ”Ikävää, että ajattelet niin.” Mietin, mitä sellaista hän oli elämässään kokenut, mikä oli saanut hänet ajattelemaan sillä tavoin. Mitä vahinkoa minun kansani oli tehnyt hänen kansalleen?

Puheessani vaarnakonferenssin iltakokouksessa puhuin Vapahtajan sovituksesta ja Hänen suuresta uhristaan. Kerroin vaarnan jäsenille kertomuksen Nefistä ja siitä, kuinka Herran Henki vei hänet korkealle vuorelle. Siellä hän näki elämän puun, jonka hänen isänsä Lehi oli nähnyt, ja siellä hän näki Jeesus-lapsen (ks. 1. Nefi 11:1–20). Sitten enkeli kysyi häneltä, tiesikö hän sen puun merkityksen, jonka hänen isänsä oli nähnyt näyssä.

Nefi vastasi: ”Kyllä, se on Jumalan rakkaus, joka leviää kaikkialle ihmislasten sydämiin; sen vuoksi se on kaikkein haluttavinta.” Enkeli lisäsi: ”Niin, ja riemullisinta sielulle.” (1. Nefi 11:22–23.)

Jumalan rakkaus voi auttaa meitä voittamaan kaikki ennakkoluulot ja väärinkäsitykset. Me olemme todella Jumalan lapsia, ja me voimme saada Hänen rakkautensa sieluumme, jos haluamme.

Aloin kertoa yhteyksistäni korealaisiin, vaikken ollut aikonut tehdä niin. Kerroin kuulijoille, että olin varttunut yhdessä yhdeksän korealaisen serkun kanssa. He kävivät meidän kodissamme, ja sisarukseni ja minä kävimme usein heidän luonaan. Söin korealaista ruokaa ja opin korealaisia lauluja. Tätini meni naimisiin hienon korealaismiehen kanssa. He kasvattivat lapsensa Japanissa samassa kaupungissa, jossa minä vartuin.

Kesken puhettani pyysin erästä henkilöä säestämään pianolla, kun lauloin erään korealaisen kansanlaulun vaarnanjohtaja Ho Nam Rheen kanssa, joka oli ensimmäinen vaarnanjohtaja Etelä-Koreassa. Sitten pyysin vaarnanjohtaja Rheetä auttamaan, kun lauloin Korean kansallislaulun, vaikka en ollut laulanut sitä sitten poikavuosieni. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun olin oppinut sen korealaiselta sedältäni, mutta sanat palasivat mieleeni. Sitten pyysin yleisöä laulamaan sen kanssani. Kaikki nousivat ja lauloivat kauniin kansallislaulunsa. Monia kyyneliä vuodatettiin, ja minun oli vaikeaa laulaa. Vallitsi ihana ja suloinen henki.

Kerroin vaarnan jäsenille, että aivan kuten rakastin korealaisia serkkujani, rakastin myös heitä – koska me kaikki olemme Jumalan lapsia, koska me kaikki olemme veljiä ja sisaria evankeliumissa ja koska Jumala rakastaa meitä (ks. 1. Nefi 11:22, 25). Me kaikki tunsimme tuon iankaikkisen rakkauden, ja melkein jokainen yleisön joukossa itki. Sanoin heille: ”Rakastan teitä veljinäni ja sisarinani evankeliumissa.”

Kun iltakokous oli päättynyt, vaarnan jäsenet asettuivat pitkään jonoon tervehtiäkseen minua. Viimeisenä jonossa oli se 60-vuotias korealaissisar. Hän tuli luokseni silmät kyynelissä ja pyysi anteeksi. Herran Henki oli voimakas. Vapahtajan parantavat siivet kannattelivat meitä kaikkia, ja rauhan henki puhui kuulijoille. Tunsin olevani yhtä heidän kanssaan.

Minut kutsuttiin seitsemänkymmenen koorumin jäseneksi vuonna 1977. Sen jälkeen minulla on ollut etuoikeus vierailla sadoissa vaarnoissa. Erään pappeusjohtajien kokouksen jälkeen Taylorsvillessä Utahissa Yhdysvalloissa luokseni tuli kookas mies, joka kuiskasi, että hänen veljensä oli saanut surmansa toisessa maailmansodassa ja että hän vihasi japanilaisia. Konferenssin jälkeen tämä sama mies tuli kuitenkin luokseni kyyneleet silmissään. Ilosta itkien hän halasi minua, koska olin kertonut kääntymyksestäni ja rakkaudestani amerikkalaisia kohtaan, ja se oli koskettanut häntä.

Eräässä toisessa tilanteessa muuan sisar tuli luokseni vaarnakonferenssissa Georgiassa Yhdysvalloissa ja sanoi, että hän oli menettänyt isänsä toisessa maailmansodassa. Mutta kokouksen jälkeen hän sanoi minulle: ”Minun pitää pyytää sinulta anteeksi. Koska japanilaiset tappoivat isäni, olen hautonut sydämessäni vihaa.” Sitten hän sanoi: ”Sinä kerroit meille, että sinunkin isäsi sai surmansa sodan aikana, mutta otit myöhemmin vastaan evankeliumin, mikä muutti elämäsi. Ja nyt kerrot meille, että rakastat meitä. Minä häpeän itseäni. Vaikka synnyin kirkon piirissä, olen tuntenut vihaa kansaasi kohtaan aina tähän päivään asti. Mutta sanomasi muutti ajatukseni.”Minulla on ollut hyvin monia samankaltaisia kokemuksia. Olen voinut tavata monia ihmisiä, ja evankeliumin ansiosta kykenemme rakastamaan ja ymmärtämään toisiamme.

Joitakin vuosia myöhemmin – takkavalkeaillassa, joka seurasi käyntiäni Aadam-ondi-Ahmanissa – alueella olevien palvelulähetyssaarnaajien valvoja pyysi minua kertomaan kääntymyksestäni. Tein niin ja sitten kiitin takkavalkeailtaan osallistuneita pariskuntia siitä, että he olivat valmistaneet lapsiaan palvelemaan lähetystyössä ja olivat ikään kuin lähettäneet heidät ovelleni.

Kun kättelin ihmisiä ja valmistauduin lähtemään, valvoja avasi sanaisen arkkunsa. ”Ennen kuin lähdemme tästä kokouksesta”, hän sanoi, ”minun on tunnustettava jotakin.” En muista tarkalleen hänen sanojaan, mutta hänen sanomansa ydin oli tämä:

”Kuten tiedätte, palvelin nuoruudessani maatani Yhdysvaltain merijalkaväen sotilaana. Palvellessani surmasin monia japanilaissotilaita. Ajattelin palvelleeni maatani uskollisesti, mutta monen vuoden ajan, aina kun näin aasialaisia, etenkin japanilaisia, koin suurta ahdistusta. Aina en kyennyt edes toimimaan. Kävin kirkon auktoriteettien luona ja keskustelin tunteistani ammattiauttajien kanssa.

Kun tänään tapasin vanhin ja sisar Kikuchin ja heidän poikansa, muistin sen jälleen. Mutta sitten kuuntelin, kun vanhin Kikuchi kertoi todistuksestaan ja kääntymyksestään, rakkaudestaan Herraan ja evankeliumiin ja rakkaudestaan meitä jokaista kohtaan. Hän sanoi, että hän oli vihannut amerikkalaisia ja amerikkalaissotilaita, mutta että evankeliumi oli muuttanut hänen elämänsä Herran parantavalla voimalla. Kun kuulin sen, oli kuin olisin myös kuullut Herran äänen sanovan: ’Se on ohi. Kaikki on hyvin.’”

Hän ojensi kätensä, kohotti ne ja sanoi silmät kyynelissä: ”Kaikki syyllisyyteni on pyyhitty pois. Kuormani on nostettu pois!”

Hän tuli luokseni ja halasi minua. Sitten vaimomme tulivat, ja me kaikki halasimme itkien toisiamme.

Olen oppinut, että Vapahtaja voi parantaa haavoittuneen sydämen, väärinymmärryksen ja vihan, jos me turvaudumme Hänen sanaansa ja Hänen sovitukseensa. Hän parantaa meidät samalla tavoin kuin Hän paransi israelilaiset käärmeenpuremista (ks. 4. Moos. 21:8–9; 1. Nefi 17:41; Alma 33:19–21). Mieluisa Jumalan sana ”parantaa haavoittuneen sielun” (MK Jaak. 2:8), ja ”hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet” (Jes. 53:5; Moosia 14:5).

Synnyin pienessä kylässä pohjoisella Hokkaidon saarella Japanissa. Kun olin viisivuotias, isäni sai surmansa amerikkalaisen sukellusveneen hyökkäyksessä. Pikkupoikana minusta tuli hyvin katkera amerikkalaisia kohtaan. Vartuin niissä tunnelmissa, vaikka en oikeastaan tiennyt, mikä oli sodan aiheuttanut.

Olimme köyhiä, kun pääsin peruskoulusta. Äidilläni ei ollut varaa lähettää minua lukioon, joten päätin mennä töihin ansaitakseni rahaa jatko-opintoihin. Pienessä kylässämme ei ollut työtä tarjolla, mutta sain töitä tofun valmistajana yhdeksän tunnin matkan päässä kotoa Muroranissa, missä äitini oli varttunut.

Nousin Muroranissa joka aamu puoli viiteen mennessä, valmistin tofua puoleenpäivään asti ja toimitin sitä sitten eri myymälöihin kuuteen asti illalla. Töiden jälkeen peseydyin, vaihdoin vaatteita, söin ja kiiruhdin iltakouluun. Palasin kotiin noin kello 22.30 ja pääsin nukkumaan kello 23.00. Koska aikatauluni oli uuvuttava, menetin pian kaiken tarmoni ja sairastuin.

Asuin tuolloin tofuliikkeen omistajan luona, mutta jätin työpaikkani ja pyysin setääni ottamaan minut luokseen, niin että voisin käydä ensimmäisen lukiovuoteni loppuun. Lääkityksestä huolimatta sairastin edelleen. En tiennyt, mitä tehdä. Olin epätoivoinen, ja minusta tuntui, että saattaisin kuolla. Rukoilin hartaasti sanoen: ”Jos Jumala on olemassa, siunaathan minua, niin että voisin tulla terveeksi.” Sitten rukoilin jotakin vähän julkeaa: ”Jos paranen, haluan korvata sen Sinulle.”

Kun asuin setäni luona, kaksi ulkomaalaista koputti kerran illansuussa oveen. He olivat Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon lähetyssaarnaajia. Toinen, vanhin Law, joka oli vanhempi toveri, oli ollut maanviljelijä St. Anthonyssa Idahossa Yhdysvalloissa, ja toinen, vanhin Porter, uusi vanhin, oli Salt Lake Citystä. Oli kylmää, sateista ja lähes pimeää, ja he olivat valmiita palaamaan kotiin. Mutta jostakin syystä he koputtivat sitkeästi ovia.

Kun he koputtivat minun oveeni, olin yksin. Avasin oven ja sanoin: ”Ei kiitos.”

Nämä nuorukaiset olivat nöyriä ja sitkeitä, mutta sanoin uudelleen: ”Ei kiitos.” Sitten lisäsin: ”Teikäläiset tappoivat isäni.” Olin yhä katkera.

Siitä välittämättä idaholainen vanhin kysyi ikääni. Sanoin: ”Mitä merkitystä iälläni on? Menkää pois.”

Hän vastasi: ”Haluan kertoa sinulle pojasta, joka oli suunnilleen sinun ikäisesi ja näki sinun taivaallisen Isäsi ja sinun Vapahtajasi, Jeesuksen Kristuksen. Haluamme kertoa siitä sinulle.” Lähes jähmetyin siinä ovella.

Sanoin: ”Saatte kymmenen minuuttia.”

Nuo kymmenen minuuttia koskettivat minua syvästi ja muuttivat elämäni. Lähetyssaarnaajien esittämä kertomus oli niin syvällinen ja kaunis. Sain tietää, että olen Jumalan lapsi ja että olen tullut Hänen luotaan. Vanhimmat kävivät joka päivä, sillä olin sairaana.

Keskusteluissamme lähetyssaarnaajat opettivat minulle palautuksen kaunista evankeliumia. Evankeliumi antoi minulle toivoa ja halun elää. Muutama viikko sen jälkeen kun lähetyssaarnaajat olivat koputtaneet oveeni, minut kastettiin.

Jumalan parantava voima on suurenmoista, syvällistä ja kaunista. Kiitän Häntä Hänen armostaan, Hänen rakkaudestaan ja Hänen ihmeellisestä taivaallisesta parantamisestaan. Kiitän Häntä Vapahtajan sovituksen todellisuudesta, sovituksen, joka Hänen armostaan ”tuo voiman pestä pois syntimme, parantaa ja suoda [iankaikkisen elämän]”².

Todistan, että Alman sanat Seesromille Mormonin kirjassa ovat totta: ”Jos sinä uskot Kristuksen lunastukseen, sinut voidaan parantaa” (Alma 15:8).