Parantamaan niitä, joiden sydän on särkynyt

Työni kirkon palveluksessa vei perheemme 1990-luvulla Afrikkaan, jossa sain tehtävän auttaa avustushankkeissa Burundissa, Ruandassa ja Somaliassa. Se oli järkyttävää nälänhädän, raakuuksien ja sodan aikaa, ja kärsimys oli pakahduttavaa.

Pakolaisleireillä oli tuhansia ihmisiä. Satoja orvoksi jääneitä lapsia asui alkeellisissa suojissa, jotka he olivat itse rakentaneet. Kolera, lavantauti ja aliravitsemus olivat alati läsnä. Jätteiden ja kuoleman löyhkä lisäsi toivottomuuden tunnetta.

Koin pakottavaa tarvetta auttaa kaikessa, mihin kykenin. Kirkko työskenteli Punaisen Ristin kansainvälisen komitean ja muiden järjestöjen kanssa, mutta en voinut olla joskus miettimättä, oliko toiminnallamme mitään vaikutusta niin laajalle levinneeseen julmuuteen ja tragediaan. Oli vaikeaa päästä eroon avuttomuuden ja masennuksen tunteista, ja usein nukkumaan mennessäni vuodatin kyyneliä.

Tänä lannistavana aikana sain syvemmän ymmärryksen eräästä tutusta pyhien kirjoitusten kohdasta. Siinä kerrotaan Jesajan sanoin, että Vapahtaja ”oli voideltu parantamaan niitä, joiden sydän on särkynyt, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille vankilan aukenemista” (OL 138:42).

Olin nähnyt monia ihmisiä, joiden sydän oli särkynyt mitä riipaisevimmalla tavalla, ja puhunut heidän kanssaan. He olivat menettäneet rakkaansa, kotinsa ja rauhallisen elämäntapansa. Ja silti monissa heistä näkyi merkkejä parantumisesta. Usein kun esimerkiksi menimme jonkin tilapäisasumuksen luo, sen asukkaat kysyivät: ”Rukoilisitteko kanssamme?” Ihmiset näyttivät kokevan onnea ja rauhaa rukoillessaan Herraa.

Tietenkään emme voi odottaa sovituksen vaikutusta vain tässä elämässä. Se vaikuttaa myös tämän elämän jälkeen. Tiedän, että kaikki kuolleet lunastetaan ja he nousevat kuolleista Vapahtajan ansiosta. Sovitus poistaa ja parantaa tuskan, jota koemme tässä elämässä – olipa se kuinka äärimmäistä tahansa.

Mormon ja Moroni, jotka elivät suuren verilöylyn ja kuoleman aikaa, kirjoittivat toivosta, joka ankkuroituu rakastavaan Jumalaan, jonka armo ja oikeudenmukaisuus ylittävät kaiken ymmärryksen (ks. esim. Moroni 7:41–42). Näiden profeettojen sanojen tutkiminen vahvisti omaa uskoani. Kun mietin, oliko toiminnallamme mitään vaikutusta, tunsin varmuutta siitä, että Vapahtajan armo on perimmäinen lunastava voima. Parhaatkin aikaansaannoksemme ovat kenties rajallisia, mutta Hänen ovat äärettömiä ja iankaikkisia.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö olosuhteet maailmassa luo monenlaista epätoivoa, mutta kukaan ei ole Lunastajan parantavan voiman ulottumattomissa. Meillä kaikilla voi olla varma toivo siitä, että Kristuksen sovituksen kautta sydämemme voi parantua ja tulla eheäksi. Tämän tiedon turvin saatoin jatkaa työtäni tietäen, että Hänen työnsä onnistuu aina.