1. Perheen valmistelut 11. toukokuuta – 24. syyskuuta 1947

Sunnuntai 11. toukokuuta 1947 on hyvin merkittävä päivämäärä perheellemme, koska silloin äiti ja isä oivalsivat ensimmäisen kerran, että he lähtisivät Suomeen. Antaaksemme historiallista taustaa perheemme osallisuuteen käymme ensin läpi muutamia kattavia historiallisia tapahtumia, jotka liittyvät kirkon varhaisiin vaiheisiin Suomessa. Vähän sen jälkeen kun vuonna 1833 oli esitetty rohkea profetia siitä, että ”jokainen saa kuulla evankeliumin täyteyden oman puhetapansa mukaan ja omalla kielellään” (OL 90:11), perustettiin Skandinavian lähetyskenttä vuonna 1850. Ensimmäiset lähetyssaarnaajat saapuivat Suomeen vuonna 1875, ja pian Luodossa muodostui pyhistä koostuva ryhmä.¹,²,³,⁴,⁵ Pieni ruotsinkielinen lähetysseurakunta toimi Luodossa (ruotsiksi Larsmo) vuosikymmenien ajan. Vuonna 1946 seurakunnan todettiin olevan äärimmäisen uskollinen; viisauden sanan noudattaminen oli sataprosenttista, samoin kymmenysten maksaminen ja kokouksiin osallistuminen.⁶ Vanhin Ezra Taft Benson liikuttui asiasta kuullessaan niin että hän päätti pyhittää Suomen evankeliumin saarnaamiselle suomeksi juuri Luodossa 16. heinäkuuta 1946.^1,2,3,4,5

Pian tämän pyhittämisen jälkeen kirkon ensimmäinen presidenttikunta – presidentti George Albert Smith ja neuvonantajat J. Reuben Clark ja David O. McKay – hyväksyi Suomen lähetyskentän perustamisen. Vanhin Bensonille annettiin tehtäväksi löytää mies, joka voisi avata Suomen lähetyskentän. Kuulimme isän ja äidin todistavan usein, että myöhemmin Herra johdatti vanhin Bensonin löytämään isän Chicagossa vanhin Bensonin myöhästyttyä junasta keväällä 1947.^7,8 Tavattuaan isämme vanhin Benson lähetti sähkösanoman Salt Lake Cityyn ja suositti isää, tämän tietämättä, kutsuttavaksi avaamaan Suomen lähetyskentän.⁹ Presidentti Smith oli tietoinen Suomessa vallitsevista ajallisista tarpeista ja oli huolissaan siitä, kuinka kirkon tulisi toimia aloittaakseen siellä lähetystyön. Niinpä hän päätti lähteä henkilökohtaisesti Chicagoon yhdessä toisen apostolin kanssa, jonka nimeä emme tiedä, ja osallistua siellä pidettävään vaarnakonferenssiin ja puhutella tuota miestä, Henry Matisia.⁷

Sinä päivänä oli äitienpäivä. Presidentti Smith ilmeisesti vieraili pitkään Chicagossa tutustuakseen isäämme ja perheeseemme, sillä John muistaa matkustaneensa autollamme isän ja presidentti Smithin kanssa jossakin vaiheessa ennen konferenssia. Äiti varmaankin viihtyi presidentti Smithin seurassa. Hän kirjoitti päiväkirjaansa, että hänellä ”oli etuoikeus tutustua presidentti Smithiin” ollessaan nuorena lähetyskentällään Pittsburghissa vuonna 1933, ja hän ”piti suuressa arvossa” kuvaa, joka hänellä oli siltä ajalta.⁷

Äiti seisomassa presidentti Smithin ja lähetyssaarnaajien vieressä¹⁰

Vaarnakonferensseissa oli silloin kaksi kokousta sunnuntaina. Presidentti Smith pyysi isää viemään hänet kokousten välillä Chicagon lähetyskentän toimistoon antaakseen lähetysjohtajan vaimolle siunauksen, ja hän pyysi äitiä tulemaan heidän mukaansa. Äiti kirjoitti: ”Kesken ajon auto alkoi kuumentua liikaa. Henry pysähtyi huoltoasemalle hakeakseen vettä. Kun hän poistui autosta, presidentti Smith kääntyi puoleeni ja sanoi: ’Haluaisitko mennä Suomeen, sisar Matis?’ – – ’Sanoitteko te Suomeen?’ äiti kysyi. ’Kyllä, niin minä sanoin’, kuului vastaus. Siinä vaiheessa Henry palasi autoon. Presidentti Smith vaikeni, ja minä olin liian äimistynyt sanoakseni mitään.”⁷

He palasivat vaarnakonferenssiin juuri kun iltapäiväkokous oli alkamassa, eikä äidillä ollut mahdollisuutta puhua isän kanssa, koska isä istui korokkeella. Äiti kirjoitti: ”Istuin koko iltapäivän kuulematta paljoakaan siitä, mitä puhuttiin, koska mietin, mitä presidentti Smithillä oli mielessään, kun hän kysyi, haluaisinko mennä Suomeen.”⁷ Kokouksen jälkeen presidentti Smith pyysi tavata heidät piispan toimistossa.

On kaksi asiaa, jotka tuntuvat meistä merkittäviltä. Ensiksikin se, että tuolloin 77-vuotias presidentti Smith päätti tehdä pitkän, vaivalloisen matkan Chicagoon arvioidakseen asiaa henkilökohtaisesti. Toiseksi se, kuinka ystävällinen hyväntahtoiseksi tunnettu presidentti Smith olikaan. Tuona äitienpäivänä presidentti Smith – ystävälliseen tapaansa – antoi äidille tilaisuuden pohtia tätä asiaa mielessään muutaman tunnin ennen kuin kutsu esitettiin.

Isä on kirjoittanut, että sitten presidentti Smith ”puhutteli vaimoani ja minua – – Suomen lähetyskentän avaamista varten. Hän kysyi meiltä, voisinko saada työnantajaltani luvan jättää työpaikkani kolmeksi vuodeksi ja lähteä tähän lähetystyöhön.”⁸ Presidentti Smith kertoi heille, että Suomen vaikeiden elinolojen vuoksi kirkko harkitsi sitä, että kutsuisi isän ensin yksin Suomeen ja äiti ja perhe seuraisivat mahdollisesti vuoden kuluttua perässä. Hän pyysi pitämään asian luottamuksellisena, kunnes kahdentoista koorumi voisi tavata seuraavana torstaina ja virallinen kutsu voitaisiin esittää. Presidentti Smith pyysi, että vanhempamme keskustelisivat asiasta keskenään ja lähettäisivät sitten presidentti McKaylle kirjeen, jossa kertoisivat tunteistaan.⁷

Äiti kirjoitti: ”Nukahtamisesta ei tullut mitään sinä iltana, – – joten suurimman osan yöstä keskustelimme siitä, mitä tekisimme.”⁵ Isä oli silloin 42-vuotias ja äiti 37-vuotias, heillä oli viisi lasta kotona, ja isoäiti Matis asui kanssamme. Vanhempiemme usko samoin kuin heidän ilonsa tästä mahdollisesta kutsusta käyvät ilmi heidän pikaisesta vastauksestaan. Seuraavana päivänä 12. toukokuuta päivätyssä kirjeessä isä kirjoitti presidentti McKaylle: ”Meitä harkitaan Suomen lähetyskentän avaamiseen. Mikään ei tuottaisi meille suurempaa iloa kuin saada kutsu palvella Herraa tässä tehtävässä.”¹¹ Sen jälkeen isä selitti perheensä taloudellista tilannetta ja työtilannettaan ja jatkoi: ”Luotan siihen, että jos meidän tulee Herran mielestä tehdä Hänen työtään Suomessa, nämä pienet ongelmat ratkeavat tyydyttävästi ja vaimoni ja minä voimme ottaa vastaan minkä hyvänsä saamamme kutsun.”¹¹ He lähettivät kirjeen ja jäivät odottamaan vastausta.

Heidän odottamansa vastaus saapui pian. Toukokuun 17. päivänä Salt Lake Tribune raportoi otsikolla ”MAP-kirkko perustaa lähetyskentän Suomeen ja nimittää sen johtajan”. Artikkelin mukaan kirkko avaisi tuon lähetyskentän, ja siinä mainittiin isän kutsuminen lähetysjohtajaksi.¹² Tämä ilmoitus oli melkoinen uutinen, sillä Chicagon sanomalehdet, Logan Herald-Tribune, Arizona Republic ja Oakland Tribune kertoivat asiasta sinä päivänä ja Provo Daily Herald sekä Nevada State Journal seuraavana päivänä. Deseret News -lehdessä oli laajempi artikkeli äidin ja isän kuvan kera 24. toukokuuta.¹³ Suomen lähetyskentän avaaminen oli suuri uutinen kirkon piireissä.

Vaikka tehtävä oli jo julkisesti tiedossa, vanhempamme olivat huolissaan siitä, etteivät he olleet saaneet mitään virallista kirjettä tai ohjeita. Presidentti McKay kirjoitti heille henkilökohtaisesti kirjeen, joka on päivätty 26. toukokuuta ja jossa kutsu vahvistettiin. Isä vastasi siihen heti 28. toukokuuta ilmaisten kiitollisuutensa ja nöyryytensä tehtävän johdosta. Hän ilmoitti, ettei ollut vielä saanut virkavapaata työnantajaltaan Pullman-Standard Car Manufacturing -yhtiöltä. Hänen innostuksensa näkyi kuitenkin selvästi, koska hän sanoi voivansa olla ”valmis lähtemään 2–4 viikon sisällä”.¹⁴ Ensimmäinen presidenttikunta oli myös lähettänyt virallisen kirjeen kutsusta 26. toukokuuta, mutta se oli eksynyt matkalla eikä saapunut kuin vasta kesäkuun 6. päivä.

Lähetysjohtaja Eben T. Blomquist Ruotsin lähetyskentältä ryhtyi heti toimeen ja kirjoitti 27. toukokuuta, että sopiva asunto järjestyisi kokonaiselle perheelle.¹⁵ Hän myös suositteli toisessa kirjeessä, että isä toisi Suomeen auton sekä ”autolastillisen purkkiruokaa” ja perheelle vuodevaatteet, sillä näitä ei Suomessa ollut saatavana.¹⁶ Tuon tiedon perusteella presidentti Smith kirjoitti isälle 18. kesäkuuta, että ”sikäli kuin – – sinulle ja perheellesi on riittävästi tilaa, olisi parasta, että perhe lähtee kanssasi Suomeen”¹⁷.

Suunnitelmia muutettiin tämän kirjeen saavuttua. Äiti ja isä päättivät, että heidän kanssaan Suomeen lähtisivät perheen neljä poikaa ja isoäiti Matis. Suunnittelimme lähtevämme New York Citystä laivalla 31. heinäkuuta. Isä ehdotti, että toisimme Suomeen vanhan automme, vuosimallia 1940 olevan Buickin, mutta sen sijaan kirkko osti lähetyskentän autoksi uuden punaisen vuosimallia 1947 olevan Fordin.¹⁸ Myöhemmin Suomessa autosta tuli hyvin tunnettu ja hyödyllinen kirkon työssä.¹⁹ Äiti ja isä pakkasivat perheen käyttöön 72 laatikollista tarvikkeita.

Kun muistelemme sitä aikaa, meistä on ihmeellistä, että äiti ja isä pystyivät tekemään kaikki tarvittavat järjestelyt vain kuudessa viikossa: hoidettavana olivat sellaiset ajalliset asiat kuten työpaikka ja heidän kotinsa, oli hankittava matkustusasiakirjat ja ne 72 laatikollista suositeltuja ”vuodevaatteita, keittiötarvikkeita, ruokaa ja vaatteita”.⁷ Kaikki tämä tapahtui kuitenkin ilman että kukaan meistä pojista muistaisi minkäänlaista ahdistuneisuutta tai erityisiä valmisteluja. Jimin ainoa muisto valmisteluista on sen tajuaminen, että myöhemmin lokakuussa häneltä jäisi halloween väliin. Hän kulki itsekseen ovelta ovelle heinäkuussa pyytäen, että saisi makeiset etuajassa.

Passikuva, 1947²⁰

Äiti ja isä erotettiin tehtäväänsä Salt Lake Cityssä 18. heinäkuuta. Isän tehtävään erottamisen suoritti presidentti Smith ja äidin presidentti McKay. Pyytäessään lähetystyöosastolta ohjeita isä tapasi siellä lähetystyöstä silloin vastanneen Gordon B. Hinckleyn, joka sanoi: ”Meillä ei ole erikoisia ohjelmia teille. Jos keksitte jotakin, kertokaa siitä meille.”^1,3.21

Äiti kirjoitti: ”Aamulla 31. heinäkuuta New Yorkissa astuimme laivayhtiö Swedish American Linen ’Gripsholm’-nimiseen alukseen, joka lähti kohti Ruotsin Göteborgia.”⁷ Äiti, isoäiti ja me kolme nuorempaa poikaa olimme tulleet New Yorkiin junalla, todennäköisesti 29. heinäkuuta. Isä ja Fred olivat lähteneet matkaan kaksi päivää aikaisemmin, todennäköisesti 27. heinäkuuta, hakeakseen uuden punaisen Fordin Saint Louisista. John kirjoitti ystävälleen kirjeessä vuonna 1947: ”Kun olimme New Yorkissa, viimeisenä päivänä isä vei meidät ihan ylös asti (Empire State Buildingissa). Sieltä näki Vapaudenpatsaan ja sen valtamerilaivan, johon olimme menossa.”²²

Äiti jatkaa: ”Se oli ensimmäinen kokemuksemme valtamerellä. Nautimme siitä suuresti.”⁷ Tällä matkalla tapahtui jotakin, millä oli myöhemmin merkitystä. Isä kertoo: ”Tapasimme hyvin hienon suomalaisen herrasmiehen. Hänen nimensä oli Yrjö Saastamoinen.”⁸ Herra Saastamoinen oli diplomaatti, Suomen erikoislähettiläs.¹ Isä kertoi hänelle syyn matkallemme Suomeen, ja herra Saastamoinen sanoi isälle: ”Omistan Kuopiossa sahalaitoksen lautatarhoineen. Jos joskus tarvitsette tarvikkeita, rakennustarvikkeita, ottakaa minuun yhteyttä, niin voin ehkä auttaa jollakin tavalla.”⁸

Laiva saapui Göteborgin satamaan 11. elokuuta. Isä tarkisti kaikki 72 laatikkoa ja järjesti niiden kuljetuksen Suomeen. Sitten me seitsemän ahtauduimme uuteen Fordiin ja ajoimme Tukholmaan, jossa isä vietti muutamia päiviä saaden ohjeita lähetysjohtaja Blomquistilta. Sen jälkeen ajoimme pohjoiseen, jossa menimme rajan yli Tornioon.⁷

Ylitimme Suomen rajan sunnuntaiaamuna 17. elokuuta tarkoituksenamme ajaa 350 kilometrin matka Luotoon, jossa osallistuisimme heidän sakramenttikokoukseensa ja viettäisimme ensimmäisen yömme Suomessa paikallisten jäsenten luona – Strömbergin veljesten kotona. Huomasimme kuitenkin pian, että vastikään käytyjen sotien vuoksi suomalaiset tiet olivat huonossa kunnossa. Yllätyimme myös siitä, että Suomessa polttoaine oli säännösteltyä, joten isän oli haettava tarvittava bensiinikuponki Oulun pormestarilta. Vasta keskiyön jälkeen pääsimme lähelle määränpäätämme, jossa isä etsi ”Luodon eli Larsmon kaupunkia”. Ajoimme erästä tietä edestakaisin yrittäen löytää liittymän, joka veisi määränpäähämme Strömbergin talolle. Viimein isä pysäytti auton läheiselle pihamaalle ja kysyi siellä olevilta miehiltä, kuinka hän löytäisi Luodon. Se olikin Strömbergien koti, jossa luotolaiset pyhät toivottivat meidät tervetulleiksi Suomeen.¹ Äiti lisää: ”He olivat todella ihania. Emme ymmärtäneet toisiamme, mutta he tiesivät, keitä me olimme, ja meille oli varattuna vuoteet ja meille valmistettiin ruokaa.”⁷

Jim muistaa hyvin autossa vallinneen hädän, kun olimme eksyksissä sinä pimeänä yönä, sillä hänkin oli peloissaan. Hän muistaa talon, jonka kuistilla paloi kirkas valo, joka kiinnitti isän huomion ja johdatti meidät turvapaikkaamme. Se oli aina toiminut hänelle vertauskuvana kirkkaasta Kristuksen valosta, joka oli yli 70 vuoden ajan johdattanut uskollisia Luodon pyhiä, jotka nyt toivottivat tervetulleeksi tämän Herran työn laajenemisen Suomessa.

Seuraavana päivänä matkustimme Ylistaroon, joka oli isoäidin esivanhempien Mäkysten kotipaikka. Hän oli riemuissaan päästessään jälleen rakkaaseen kotimaahansa näkemään siskot ja veljet ja näiden perheet. Se oli siunattu tauko myös meille pojille, sillä olimme viikon ajan olleet autoon ahtautuneina. Me kaupunkilaispojat opimme, kuinka hauskaa oli jahdata lampaita maaseudun metsiköissä. Yksi suomalaisista sukulaisistamme tosin harmistui siitä; eihän hän ollut koskaan nähnyt poikien tekevän mitään niin vallatonta. Sukulaisemme puhuvat siitä yhä ja naureskelevat sille tänä päivänäkin. Isoäiti jäi Ylistaroon kolmeksi vuodeksi.⁷

Jäimme Ylistaroon siksi yöksi ja vietettyämme vielä yön Tampereella saavuimme Helsinkiin 20. elokuuta. Perheemme asettui asumaan kirkon hankkimaan asuntoon kerrostalon neljännessä kerroksessa osoitteessa Pihlajatie 41. Asunnossa, joka oli kooltaan 106 m², oli viisi huonetta: keittiö, kaksi makuuhuonetta, työhuone ja olohuone, joka toimi myös ruokasalina sekä Helsingin lähetysseurakunnan kokouspaikkana.²³ Me kuusi Matisin perheen jäsentä jaoimme nämä tilat lähetystoimiston ja paikallisten lähetyssaarnaajien kanssa, jotka nukkuivat lattialla. Asuntoa lämmitettiin sinä vuonna vain neljä tuntia päivässä eikä hanasta saatu kuumaa vettä vuosiin. Rakennuksessa ei myöskään ollut hissiä, joten iäkkäämmille jäsenille oli varmasti haasteellista kiivetä neljänteen kerrokseen.¹

Saapumisemme herätti suurta huomiota, koska amerikkalaisen perheen mukana saapui uusi auto. Viereisissä kerrostaloissa oli paljon nuoria poikia, ja meidät neljä Matisin poikaa hyväksyttiin oitis muiden joukkoon. Elämämme oli muuttumassa täysin, tietysti, mutta me pojat olimme hyvin iloisia; elämässämme oli kaikki hyvin kuvaushetkellä 24. syyskuuta 1947.

Kohtasimme kuitenkin pian suuren ongelman. Meidän 72 tavaralaatikkoamme saapuivat Helsinkiin muutama viikko meidän jälkeemme, ja niitä oli pengottu. Isä oli tarkistanut laatikot Göteborgissa ja lähettänyt ne eteenpäin Helsinkiin. Äiti kirjoitti: ”Jossakin Göteborgin ja Helsingin välillä arkut ja laatikot oli avattu ja suurin osa vuodevaatteista ja ruoasta oli varastettu. – – Henry raportoi ensimmäiselle presidenttikunnalle menetyksistämme ja pyysi huoltotyötarvikkeita niin meille kuin myös – – puutteenalaisille pyhille.”⁷ Onneksi lähetysjohtaja Blomquist saattoi heti lähettää joitakin tarvikkeita, sillä Salt Lake Cityn lähetyksen saapuminen kesti kauan.

Osa 1: