Uskon siivet

Kuva

perhonen

Valokuva Getty Images

”Että ruskea perhonen laskeutuu minun kädelle”, kolmivuotiaani henkäisee innoissaan. Hänen reaktionsa on viaton vastaus ohimennen esittämääni kysymykseen: ”Mitä haluat joululahjaksi?”

Mutisen epäröivästi ”Katsotaan”, ennen kuin laitan hänet nukkumaan, ja nautin niistä harvoista hetkistä, jotka saan viettää hänen kanssaan. Olen ollut liian poissa tolaltani ollakseni läsnä suurimman osan ajasta.

Hänen koliikista kärsivän pikkusiskonsa lakkaamattomat huudot vetävät minua jatkuvasti synnytyksenjälkeisen masennuksen mustaan aukkoon. Tunnen olevani kuin särkynyt posliiniastia, jota teippi pitää kasassa – terävä, rikkinäinen ja hädin tuskin kasassa. En halua katkerien tunteideni pilaavan poikani intoa joulusta.

Tunnen hänen vastauksensa painon harteillani. Ruskea perhonen oli laskeutunut hänen kädelleen, kun olimme tekemässä yhtä päivittäisistä kävelyretkistämme alkukevään viileässä ilmassa. Hän puhui siitä viikkojen ajan. Se on yhä hänen lyhyen elämänsä kohokohta.

Haluan saada hänen toiveensa toteutumaan ja nähdä hänen kasvoillaan sitä iloa, jota kaipaan epätoivoisesti itselleni. Menen nukkumaan rukoillen rauhaa ja helpotusta ja tunnen, että tästä tulee rankka joulu meille molemmille.

Seuraavana aamuna heräämme kauniiseen päivään – täydelliseen päivään vuotuiselle jouluaattoretkellemme. Poikani valmistautuu tavallista innokkaammin ja puhuu siitä, milloin ja miten hänen perhosensa saapuu.

”On vähän liian kylmä”, sanon vetäessäni hänen takkinsa vetoketjun kiinni ja painaessani pipon hänen päähänsä. ”Kenties perhoset pysyvät lämpiminä sisällä kodeissaan.”

”Ei minun perhoseni”, hän nauraa lannistumatta.

Laitan tyttäreni kantoreppuun ja lausun hiljaisen rukouksen: ”Älä anna hänen pettyä liikaa.”

Kävellessämme poikani vilkuilee sinne tänne puiden välissä, joka askeleella yhä innokkaammin. Kylmä tuuli ravisuttaa lehtiä. Hän pyörii, kun niitä putoaa metsässä maahan, ja hän talloo niitä saappaat äänekkäästi narskuen. Hänelle maailma on täynnä taikaa, joka vain odottaa hänen toiveensa toteutumista. Mutta minä en näe yhtään perhosta.

Lähestymme polun loppukohtaa. Kun alan kutsua häntä kotiin, kuulen hänen iloisen naurunsa. Käännyn ja näen hänet puun vieressä pitelemässä sormeaan pystyssä, kun pieni ruskea perhonen tanssii hänen ympärillään. Tuskin koskettaen he kohtaavat, ja poikani hymyilee. Hänen katseensa löytää omani, ja tunnen lämmön leviävän kaikkialle kehossani ihmetellessäni juuri todistamaani pientä ihmettä.

Taputan käsiäni juhlien ja ylistäen. Jumala kuunteli. Suruni paino hellittää, ja Henki todistaa, että Hän on tietoinen minusta. Väsyttävinä öinä ja masentavina päivinä Hän oli kuullut rukoukseni, joissa pyysin voimaa ja helpotusta.

Pienetkin asiat, kuten perhosen löytäminen joulukuisena päivänä, todistavat, että taivaallinen Isä vartioi perhettäni, ja muistuttavat minua siitä, että ihmeitä tapahtuu yhä, kun meillä on lapsen usko.