Kuinka he voisivat antaa minulle anteeksi?

Eräänä iltana vuosia sitten kun ajoin autolla töistä kotiin haettuani kaksi lastani, menetin hetkeksi tajuntani. Kun palasin tajuihini, huomasin kojelaudan yli katsoessani suoraan edessäni avolava-auton. Törmäys sai minut menettämään uudelleen tajuntani. Kun heräsin, autoni oli kyljellään ja lapseni parkuivat.

Useat ihmiset kiirehtivät auttamaan minua ja lapsiani ulos autosta, koska sen moottori oli tulessa. Minua sattui kovasti joka paikkaan, mutta lapseni ja minä vältyimme vakavilta vammoilta. Suurin huolenaiheeni sillä hetkellä olivat ihmiset siinä ajoneuvossa, johon olin törmännyt.

Seuraavina tunteina ja vielä seuraavana päivänäkään en onnistunut saamaan tietoja toisessa autossa olleista. Vihdoin sairaalan sosiaalityöntekijä tuli huoneeseeni ja kertoi, että toisen auton ajaja oli kuollut. Järkytyin syvästi.

Onnettomuutta seuraavina päivinä pidin sairauslomaa toipuakseni fyysisesti, henkisesti ja emotionaalisesti. Sain myös tietää, mitä oli tapahtunut. Olin ylittänyt tien keskiviivan vastaantulevan liikenteen kaistalle ja joutunut nokkakolariin. Sain tietää myös, että surmansa saaneen miehen vaimo oli ollut autossa matkustajana ja loukkaantunut vakavasti. Heillä oli iso perhe, ja vaikka useimmat lapset olivat jo aikuisia ja elivät omaa elämäänsä, jotkut olivat vielä kotona. Minusta oli erittäin ahdistavaa ajatella, että olin aiheuttanut toisen ihmisolennon kuoleman ja sen, että vaimo menetti miehensä, lapset menettivät isänsä ja lapsenlapset menettivät isoisänsä.

Fyysiset haavani olivat paranemassa, mutta henkiset ja emotionaaliset eivät. Kysyin jatkuvasti itseltäni: ”Miksi tämä tapahtui?” Tiesin, että se oli onnettomuus, mutta se ei parantanut oloani yhtään. En pystynyt nukkumaan enkä sopeutumaan elämään. En kestänyt ajatella, miltä toisen auton ajajan perheestä täytyi tuntua.

Yritin jatkaa elämääni ja palata normaaliin, mutta mikään ei tuntunut auttavan. En voinut muuta kuin rukoilla. Muistan, kuinka anoin, että taivaallinen Isä ottaisi minulta tuon tuskan ja kärsimyksen pois, koska tiesin, etten voisi jatkaa sillä tavoin ja täyttää arvokkaimpia tehtäviäni vaimona ja äitinä.

Sitten eräänä päivänä ovikelloni soi. Avasin oven ja näin miehen seisomassa kuistilla. Hänen kasvoillaan oli hyvin vakava ja vaivautunut ilme. Sanaakaan sanomatta hän ojensi minulle laatikon ja kirjekuoren. Otin lahjat vastaan ja seisoin siinä odottaen hänen sanovan jotakin. Hetken päästä kysyin mieheltä, tunsinko hänet. Hän pudisti päätään ja esitteli itsensä. Tunsin palan nousevan kurkkuuni välittömästi, kun tunnistin hänen sukunimensä. Hän oli kolarissa kuolleen miehen vanhin poika.

Kutsuin hänet sisään, ja keskustelimme pitkän aikaa. Perheillämme oli monta yhteistä tuttavaa, ja hän oli kuullut heiltä, miten vaikeaa minulla oli. Hän sanoi, että hänen vaimonsa oli kysynyt häneltä, miltä hänestä tuntuisi olla minun asemassani, ja se oli saanut hänet tulemaan ovelleni. Hän sanoi, että hänen perheensä tiesi, että se oli ollut onnettomuus, ja he tiesivät, että heidän isänsä ja aviomiehensä oli saanut kutsun kotiin taivaalliselta Isältämme. Hän kertoi, että hänen äitinsä toipuisi hyvin. Sitten me halasimme toisiamme ja itkimme jonkin aikaa.

Hänen antamassaan kirjekuoressa oli kortti, jossa sanottiin, että heidän ajatuksensa ja rukouksensa olivat minun ja perheeni kanssa. Laatikossa oli pieni koristelaatta, jossa luki:

”Rakas Jumala,

rukoilemme, ahke- roimme,

teemme kaiken, minkä voimme.

Illan tullen kuitenkin

käymme mielin mur- heisin.

Lähetä siis enkeleitä,

jotka lohduttavat meitä

pienimmänkin askelen

voitoksemme muuttaen. Aamen.”

Rukouksiini oli vastattu. Pystyin sinä yönä nukkumaan ensimmäisen kerran kahteen viikkoon onnettomuuden jälkeen.

Sen jälkeen olen nähnyt tämän miehen ja hänen vaimonsa silloin tällöin, ja he kysyvät aina, mitä meille kuuluu ja tarvitsemmeko jotakin. Heidän ajattelevaisuutensa ja epäitsekkyytensä pitää minut nöyränä.

Eräänä yleiskonferenssisunnuntaina aamu- ja iltapäiväkokousten välillä ovikelloni soi taas. Siellä ei ollut vain tämä mies, vaan myös hänen äitinsä ja nuorempi veljensä. He eivät viipyneet kauaa, mutta heidän käyntinsä oli minulle kallisarvoinen. He toivat taas lahjan: kauniin Kristuksen kuvan, johon oli kirjoitettu tämä raamatunkohta: ”Minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.” (Matt. 11:29.) Äiti ja minä halasimme toisiamme ja itkimme.

Tämä perhe on opettanut minulle sellaista anteeksiantoa ja rakkautta, jollaista en ollut koskaan tuntenut. Todistan, että taivaallinen Isämme ja Vapahtajamme voivat välittää meille rakkauttaan toisten ihmisten kautta. Tiedän, että taivaallinen Isä kuulee rukoukset ja vastaa niihin, ja tiedän nyt, että joskus meidän on annettava Vapahtajan sovitusuhrin ottaa pois tuskamme, kun olemme tehneet kaiken, minkä voimme. Olen kiitollinen siitä, että tämä perhe pystyi tuntemaan Hengen kuiskaukset ja noudattamaan niitä vastauksena rukouksiini.

Angelique Petrick on White Pinen seurakunnan jäsen Tooelen itäisessä vaarnassa Utahissa Yhdysvalloissa.