Kiitollisuuden pohjaton voima

Matkatessaan Jerusalemiin Jeesus ”kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla.

Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän

ja huusivat: ’Jeesus, opettaja, armahda meitä!’

Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: ’Menkää näyttämään itsenne papeille.’ Mennessään he puhdistuivat.

Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen,

lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen.

Jeesus kysyi: ’Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat?

Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?’

Ja hän sanoi miehelle: ’Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.’”¹

Daavid vannoo psalmissa 30: ”Herra, minun Jumalani, sinua minä ylistän nyt ja aina.”²

Apostoli Paavali julisti kirjeessään korinttilaisille: ”Kiitos Jumalalle hänen sanomattoman suuresta lahjastaan!”³ Ja kirjeessään tessalonikalaisille: ”Kiittäkää kaikesta. Tätä Jumala tahtoo teiltä.”⁴

Kiitämmekö me Jumalaa Hänen ”sanomattoman suuresta lahjastaan” ja Hänen runsaista siunauksistaan, joita meille on suotu niin ylenpalttisesti?

Pysähdymmekö miettimään Ammonin sanoja: ”Nyt, veljeni, me näemme, että Jumala muistaa jokaista kansaa, missä tahansa maassa se onkin; hän laskee kansansa– – kaiken maan yllä. Nyt tämä on minun iloni ja suuri kiitokseni; niin, ja minä kiitän Jumalaani ikuisesti.”⁵

Robert W. Woodruff, aikanaan huomattava johtohenkilö liike-elämässä, kierteli Yhdysvalloissa pitämässä luentoa, jolle oli antanut nimeksi ”Ihmissuhdekurssi pähkinänkuoressa”. Hän totesi sanomassaan, että englannin kielen kaksi tärkeintä sanaa ovat ”Thank you”. (Suomeksi ”kiitos”, suom. huom.)

Gracias, danke, merci – puhutaanpa mitä kieltä tahansa, ilahduttaa usein lausuttu kiitos mieltä, laajentaa ystäväpiiriä ja nostaa ihmisen korkeammalle polulle hänen matkallaan täydellisyyteen. Kiitoksen lausumisessa on yksinkertaisuutta – ja myös vilpittömyyttä.

Kiitoksen ilmaisemisen kauneus ja kaunopuheisuus kuvastuu muutaman vuoden takaisesta sanomalehtikirjoituksesta:

District of Columbian poliisilaitos myi perjantaina huutokaupalla noin sata polkupyörää, joille ei ollut löytynyt omistajaa. ”Yksi dollari”, sanoi 11-vuotias poika, kun ensimmäistä pyörää ruvettiin huutamaan. Tarjoukset nousivat kuitenkin paljon korkeammiksi. ”Yksi dollari”, toisti poika toiveikkaana joka kerta, kun uusi pyörä tuotiin myytäväksi.

Meklari, joka oli kaupannut varastettuja tai kadonneita pyöriä 43 vuoden ajan, huomasi, että pojan toiveet kohosivat korkeammalle joka kerta, kun myytäväksi tuli kilpapyörä.

Lopulta jäljellä oli vain yksi kilpapyörä. Siitä tarjottiin kahdeksan dollaria. ”Myyty tuolle pojalle yhdeksällä dollarilla!” sanoi meklari. Hän otti omasta taskustaan kahdeksan dollaria ja pyysi poikaa antamaan dollarinsa. Poika antoi sen pieninä kolikkoina – otti pyöränsä ja lähti. Mutta hän ajoi vain pari metriä. Pysäköityään huolellisesti uuden omaisuutensa hän meni takaisin, kietoi kätensä kiitollisena meklarin kaulaan ja itki.

Milloin me olemme viimeksi tunteneet yhtä syvää kiitollisuutta kuin tämä poika? Teot, joita muut tekevät puolestamme, eivät ole ehkä yhtä sydämeen käypiä, mutta on varmasti olemassa ystävällisiä tekoja, jotka ansaitsevat kiitollisuuden osoituksemme.

Laulu, jota nuoruutemme pyhäkoulussa usein laulettiin, juurrutti kiitollisuuden sielumme syvyyksiin.

Astronautti Gordon Cooper lausui maata kiertäessään yli 40 vuotta sitten tämän yksinkertaisen ja ihanan kiitosrukouksen: ”Isä, kiitos, erityisesti siitä, että annat minun lentää tällä lennolla. Kiitos etuoikeudesta, että voin olla tässä asemassa, olla täällä ylhäällä tässä ihmeellisessä paikassa ja nähdä kaiken tämän hätkähdyttävän ja ihmeellisen, mitä olet luonut.”⁷

Olemme kiitollisia siunauksista, joita emme voi mitata, lahjoista, joita emme osaa arvioida – – ”kirjoista, musiikista, kuvataiteesta ja suurista keksinnöistä, jotka tuovat nämä siunaukset ulottuvillemme, – – pienten lasten naurusta, – – keinoista lievittää inhimillistä kärsimystä – – ja lisätä elämästä nauttimista, – – kaikesta hyvästä ja kohottavasta”.⁸

Profeetta Alma kehotti: ”Kysy Herralta neuvoa kaikissa tekemisissäsi, niin hän ohjaa sinua hyväksesi; niin, kun laskeudut levolle illalla, laskeudu levolle Herran huomaan, jotta hän valvoisi sinua sinun nukkuessasi; ja kun nouset aamulla, olkoon sydämesi täynnä kiitosta Jumalalle; ja jos teet tämän, sinut ylennetään viimeisenä päivänä.”⁹

Haluaisin mainita kolme tilannetta, joissa uskon vilpittömän kiitoksen voivan keventää raskasta sydäntä, innoittaa hyvään tekoon ja tuoda taivaan siunaukset lähemmäksi oman aikamme haasteita.

Ensiksi saanen pyytää, että ilmaisisimme vanhemmillemme kiitoksen elämästä, huolenpidosta, uhrautumisesta, siitä, että he ovat ahkeroineet antaakseen meille tiedon taivaallisen Isämme onnensuunnitelmasta.

Siinailta jyrisevät omaantuntoomme sanat: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että saisit elää kauan siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa.”¹⁰

En tiedä suloisempaa lausetta vanhemmalle kuin se, jonka Vapahtajamme lausui ristiltä: ”Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ’Nainen, tämä on poikasi!’

Sitten hän sanoi opetuslapselle: ’Tämä on äitisi!’ Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.”¹¹

Seuraavaksi, olemmeko ajatelleet silloin tällöin jotakuta tiettyä opettajaa koulussa tai kirkossa, joka on tuntunut herättävän meissä halun oppia, joka on iskostanut meihin päätöksen elää kunniallisesti?

Kerrotaan, että joukko miehiä puhui ihmisistä, jotka olivat vaikuttaneet heidän elämäänsä ja joille he olivat kiitollisia. Yksi miehistä ajatteli lukioaikaista opettajaansa, joka oli tutustuttanut hänet Tennysoniin. Mies päätti kirjoittaa ja kiittää opettajaansa. Aikanaan saapui opettajan horjuvin kirjaimin raapustettu vastaus:

”Rakas Willieni,

En pysty kertomaan sinulle, miten paljon kirjeesi minulle merkitsi. Olen yli kahdeksankymmenen, asun yksin pienessä huoneessa, laitan itse ruokani, olen yksinäinen ja niin kuin puuhun viimeiseksi jäänyt lehti. Sinua varmaan kiinnostaa kuulla, että opetin koulussa 50 vuotta, ja sinulta saamani kirje on ensimmäinen kiitoskirje, mitä olen koskaan saanut. Se tuli masentavana, kylmänä aamuna ja ilahdutti minua enemmän kuin mikään muu vuosikausiin.”

Olemme iankaikkisessa kiitollisuudenvelassa kaikille niille, menneille ja nykyisille, jotka ovat antaneet itsestään niin paljon, jotta meillä olisi niin paljon itsellämme.

Kolmanneksi mainitsen kiitoksen lausumisen tovereillemme. Nuoruusvuodet voivat olla vaikeita nuorille itselleen samoin kuin heidän vanhemmilleenkin. Nämä ovat koettelevia aikoja pojan elämässä, samoin tytön. Jokainen poika haluaa päästä jalkapallojoukkueeseen, jokainen tyttö tulla kauneuskuningattareksi. ”Monet ovat kutsuttuja, mutta harvat valittuja”¹² voisi sopia hyvin tähänkin.

Saanen kertoa vuosia sitten Murrayn lukiossa Salt Lake Cityn lähellä tapahtuneesta nykyajan ihmeestä, jossa jokainen oli voittaja eikä kukaan häviäjä.

Tapahtumasta kerrottiin lehtiartikkelissa. Se oli otsikoitu: ”Koulun tanssiaisissa osoitettiin oikeata henkeä: oppilaat valitsivat kaksi vammaista tyttöä voittajiksi Murrayn lukiossa”. Artikkeli alkoi: ”Ted ja Ruth Eyre tekivät sen, minkä kaikki vanhemmat olisivat tehneet.

Kun heidän tyttärensä Shellie pääsi Murrayn lukion tanssiaisten kuningatarkilpailun loppukilpailuun, he neuvoivat tätä osoittamaan hyvää urheiluhenkeä siinä tapauksessa, ettei hän voittaisi. He selittivät, että ainoastaan yksi tyttö kymmenestä ehdokkaasta valittaisiin kuningattareksi. – –

Kun oppilaskunnan virkailijat kruunasi-vat koulun missikisojen voittajat koulun liikuntasalissa torstai-iltana, Shellie Eyren ei kuitenkaan tarvinnut olla syrjässä. Koulutoverit valitsivat synnynnäistä Downin oireyhtymää sairastavan 17-vuotiaan abiturientin tanssiaisten kuningattareksi. – – Kun Ted Eyre talutti tyttärensä liikuntasalin lattialle ehdokkaita esiteltäessä, puhkesi sali korvia repiviin kannustushuutoihin ja kättentaputuksiin. Heitä tervehdittiin seisaalleen nousten.” – –

Samoin tervehdittiin seisomaan nousten Shellien kilpakumppaneita, joista yksi, April Perschon, on fyysisesti ja henkisesti vammainen kymmenvuotiaana kokemansa aivoverenvuodon seurauksena.

Suosionosoitusten laannuttua koulun vararehtori sanoi: ”’Tänä iltana oppilaat äänestivät sisäisestä kauneudesta.’ – – Silminnähden liikuttuneet vanhemmat, koulun henkilökunta ja oppilaat itkivät avoimesti.

Yksi oppilas sanoi: ’Olen niin iloinen, että itkin, kun he voittivat. Mielestäni Murrayn lukio toimi tosi hienosti.’”¹³

Lausun sydämeni pohjasta kiitokset itse kullekin ja kaikille, jotka tekivät siitä illasta ikimuistoisen. Tähän tuntuvat sopivan skotlantilaisen runoilijan James Barrien sanat: ”Jumala antoi meille muistoja, että meillä olisi kesäkuun ruusuja elämämme joulukuussa.”¹⁴

Eräänä kuumana elokuun päivänä muutamia vuosia sitten Salt Laken piirikunnassa tapahtui murhenäytelmä. Siitä kerrottiin paikallisissa ja valtakunnallisissa lehdissä. Viisi kaunista pikkutyttöä – niin nuorta, niin eloisaa, niin rakastavaa – piiloutui, niin kuin lapset usein piilosilla ollessaan tekevät, ja meni erään heidän vanhempansa auton tavaratilaan. Tavaratilan kansi painui kiinni, tytöt eivät päässeet pois, ja he kaikki menehtyivät kuumuuden aiheuttamaan uupumukseen.¹⁵

Kaikki paikkakuntalaiset olivat niin ystävällisiä, niin ajattelevaisia, niin huolehtivaisia noiden viiden pienen tytön poismenon johdosta. Heidän perheensä saivat kukkia, ruokaa, puhelinsoittoja, vierailuja ja rukouksia.

Tuhoisan tapahtuman jälkeisenä sunnuntaina autoja, jotka olivat täynnä surevia ihmisiä, ajoi jonossa hyvin hitaasti sen kodin ohi, jossa onnettomuus tapahtui. Sisar Monson ja minä halusimme olla niiden joukossa, jotka ilmaisivat osanottonsa tällä tavoin. Ajaessamme talon ohi tunsimme olevamme pyhällä maalla. Matelimme kirjaimellisesti etanan vauhtia katua pitkin. Oli kuin olisimme voineet nähdä liikennemerkin, jossa luki: ”Aja hitaasti, leikkiviä lapsia.” Kyyneleet täyttivät silmämme, ja myötätunto tulvi sydämestämme. Kahdessa näistä kolmesta perheestä ei kuolleiden lasten lisäksi ollut muita lapsia.

Kuolema tulee usein tunkeilijana. Se on vihollinen, joka ilmestyy äkkiä kesken elämän juhlaa sammuttaen sen valot ja hilpeyden. Se vierailee horjuvin jaloin astelevien vanhusten luona. Sen kutsun kuulevat ne, jotka ovat ehtineet tuskin puoliväliin elämän matkalla, ja usein se vaientaa pienten lasten naurun.

Annoin viiden pikkuenkelin hautajaisissa neuvon: ”On olemassa yksi ilmaisu, joka pitäisi pyyhkiä pois ajatuksistanne ja lausumistanne sanoista. Se on ilmaisu ’jospa vain’. Se vaikuttaa kielteisesti eikä johda parantumisen ja rauhan henkeen. Muistelkaa mieluummin Sananlaskujen kirjan sanoja: ’Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan. Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien.’”¹⁶

Ennen kuin arkut suljettiin, panin merkille, että jokaisella lapsella oli mukanaan rakas lelu, hellittäväksi tarkoitettu pehmolelu. Mietin runoilija Eugene Fieldin sanoja:

Leikkikoira ja leikkisotilas saattavat miettiä, mutta Jumala ei äärettömässä armossaan ole jättänyt surevia rakkaita ihmettelemään. Hän on antanut totuuden. Hän innoittaa kurkottamaan ylöspäin, ja Hänen käsivartensa ovat ojennetut syleilemään. Jeesus lupaa yhdelle ja kaikille, jotka surevat: ”En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne.”¹⁸

On olemassa vain yksi todellisen rauhan lähde. Olen varma, että Herra, joka huomaa varpusen putoamisen maahan, katsoo myötätuntoisesti niitä, jotka on kutsuttu eroamaan – väliaikaisesti – rakkaista lapsistaan. Paranemisen ja rauhan lahjaa tarvitaan epätoivoisesti, ja Jeesus on sovituksensa kautta tarjonnut ne yhdelle ja kaikille.

Profeetta Joseph Smith lausui innoitettuja ilmoituksen ja lohdutuksen sanoja:

”Kaikki lapset, jotka kuolevat ennen kuin saavuttavat vastuullisen iän, pelastuvat taivaan selestiseen valtakuntaan.”¹⁹

”Äiti [ja isä], joka hautaa pienen lapsensa menettäen etuoikeuden, ilon ja nautinnon, minkä hänen kasvattamisensa mieheksi tai naiseksi tässä maailmassa olisi tuottanut, on ylösnousemuksensa jälkeen saava kaiken sen ilon, tyydytyksen ja mielihyvän ja vieläpä suuremmassa mitassa kuin hänelle olisi kuolevaisuudessa ollut mahdollista, nähdessään lapsensa kasvavan henkensä täyteen mittaan.”²⁰ Tämä on Gileadin balsamia niille, jotka surevat, niille, jotka ovat rakastaneet ja menettäneet kallisarvoisia lapsia.

Psalminkirjoittaja antoi tämän vakuutuksen: ”Illalla on vieraana itku mutta aamulla ilo.”²¹

Herra on sanonut: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. – – Minun Isäni kodissa on monta huonetta – enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa – – jotta saisitte olla siellä missä minä olen.”²²

Lausun syvän kiitokseni rakastavalle taivaalliselle Isälle, joka antaa teille, minulle ja kaikille, jotka etsivät vilpittömästi, tiedon, että kuolema ei ole loppu, että Hänen Poikansa – Vapahtajamme Jeesus Kristus – kuoli, että me saisimme elää. Herran temppeleitä kohoaa monissa maissa. Pyhiä liittoja tehdään. Selestinen kirkkaus odottaa kuuliaisia. Perheet voivat olla yhdessä iankaikkisesti.

Mestari kutsuu yhtä ja kaikkia:

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.

Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.”²³

AJATUKSIA KOTIOPETTAJILLE

Tutkittuasi tätä sanomaa rukouksen hengessä esitä se käyttäen sellaista opetusmenetelmää, joka kannustaa kuulijoitasi osallistumaan. Seuraavassa on muutamia esimerkkejä:

1. Mieti, voisitko kysyä perheenjäseniltä viime kuun ensimmäisen presidenttikunnan sanomassa olleesta presidentti Hinckleyn haasteesta lukea Mormonin kirja (ks. ”Elävä ja tosi todistus”, Liahona, elokuu 2005, s. 2). Voit pyytää perheenjäseniä kertomaan jostakin, mitä he ovat oppineet, tai siitä, kuinka heidän tutkimisensa on ollut siunaus. Todista Mormonin kirjan totuudesta.

2. Keskustelkaa yhdestä tai kahdesta presidentti Monsonin sanomassa olevasta kertomuksesta tai pyhien kirjoitusten kohdasta (ks. tämän artikkelin lopussa olevia viitteitä). Pyydä perheenjäseniä kertomaan, mitä he oppivat kiitollisuuden voimasta näistä kertomuksista ja pyhien kirjoitusten kohdista. Pyydä perheenjäseniä keskustelemaan siunauksista, joista he ovat kiitollisia. Ilmaise kiitollisuutesi Herrasta ja Hänen siunauksistaan.

3. Lue tai kerro omin sanoin uutinen Murrayn lukiosta ja selostus viiden pikkutytön kuolemasta. Kysy, mitä nämä kertomukset opettavat kiitollisuudesta. Ketkä näissä kertomuksissa olivat todella kiitollisia ja kuinka he osoittivat sen? Pyydä jokaista perheenjäsentä ilmaisemaan kiitollisuutensa jostakin, mitä hänelle on viime aikoina tapahtunut.